Maastoreissua taasen vaihteeksi

Vähän nyt hakkaa päässä tyhjää tämän tekstin suhteen, mutta katsotaan mitä saan aikaiseksi :)

"Aamu" valkeni sateisena ja synkkänä, ja minun ensimmäinen etappini oli hammaslääkäri. Ou jea! Noh, eipähän satu jos Stikke lyö vuorostaan minua nenään, kun puolet naamasta on jo valmiiksi puuduksissa. Pitää vaan tähdätä oikein. Hampilekurista selvittyäni oli pienen sivukoukkauksen (eihän tallipäivä olisi mitään ilman Riittaa) saattelemana matka tallille.

Tälläkin kertaa oli uusia kuolaimia kokeiltavana, tosin nyt "uhriksi" joutui Sonja, joka sai suuhunsa kolmipalapelhamit kaksilla ohjilla. Ne ohjat ei siis olleet suussa, vaan se pelham, mutta kumminkin. Sonjalla tosiaan on ollut pientä ongelmaa noiden jarrujen kanssa, ja vaikka se Riitalla räpylässä pysyykin olosuhteista huolimatta, esimerkiksi minulla on sen kanssa vähän ongelmia, ehkä siksi, kun en kehtaa ottaa niin kovaa suusta, kuin tarvitsisi. Eli, kaakit kuntoon ja baanalle!

"Kumi"pelhamit kaksilla ohjillaaaa <3

Stiken vuokraajalta olin kuullut, ja hevosen päiväkirjasta lukenut, että tummanruunikko ruunasemme oli keksinyt laukassa kiikuttamisen. Oi kun mukavaa. Eli kun pyytää ravia, Stikke rikkoo laukalle ja siitä sitten kiitolaukkaa kohti horisonttia. Kuten jo aiemmin todettu, meilläpäin eivät hevoset vauhtia päätä, joten eikun minä selkään ja kokeilemaan. Nostin samasta kohtaa ravin, kuin mitä vuokraaja oli tehnyt ja Stikke yritti minulla ihan samaa. Juuei, pari voimakasta pidätettä ja Stikke ravasi pyydetyn matkan, reippaasti, mutta ravasi kumminkin. Hyvä. Matka jatkui fiksusti hevosen selässä pelleillen ja taas vaihteeksi maailmaa parantaen. On se jännä juttu, että viikossa on maailman asiat ehtineet mennä senverta päin hanuria, että taas puhuttavaa riitti vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Mielessä pyöri "pliis älä nyt lähde, pliis, älä nyt lähde."

Kun nyt tästäkin lenkistä muodostui hevosten koulutus/siedätyslenkki, ja koska niitä Sonjan pelhameita nyt piti testata, niin otettiin pieni ravipätkä vieretysten. Tämähän on toki maailman fiksuin idea kahdella kilpaviettisellä hevosella, mutta hei, elämästä ei selviä hengissä. Hyvin meni tämäkin pätkä, Stikke vähän meinasi, että josko taas sinne Vermon suoralle, mutta pieni pidäte riitti. On se vaan hieno mies halutessaan :) Muhkukin kuulemma pysyi hyvin lapasessa, hieno juttu.

Vihdoin ja viimein (muutaman suunnanvaihdoksen ja Muffeli von Muffelssonin koulutusrupeaman jälkeen) päästiin laukkamäelle. Minä sitten erittäin uhkarohkeana immeisenä kitisin Riitalle, että emmähaluu mennä tota kamalan isoa ja jyrkkää mäkeä, enkä varsinkaan halua saada Stikeltä turpaani (kun se puudutuskin alkoi tässä kohtaa olla jo menneen talven lumia), niin eikö me voitais kiertää. Riitta katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja totesi, että sä voit kiertää ihan mistäs tykkäät, mä meen tonne isoon mäkeen. Huoh, ei muutakuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Eli siis sinne laukkamäkeen. Sovittiin, että minä menen ensin, Riitta kun kyllä pitelee sen muhkunsa ja minä en halua lähikontaktia Stiken niskaan. Hiukan pelonsekaisin tuntein ohjat kunnon tuntumalle (päännosto huomioituna), laukkapohkeet ja harjasta kiinni. Sitten mentiin! Stikke lähti kuin tykinkuula ja kuskin into kohosi. JES, mitä mä oikein hannasin, tää on siistii! Ensimmäisen mutkan jälkeen, Stikke hidasti, kuin kysyäkseen, että oliko tää tässä. Maiskautin ihan pienesti, ja taas mentiin. Sama toistui toisessa mutkassa, ja mäen päällä sitten Stikke pysähtyikin ihan itse. Käännyin välittömästi katsomaan taakse ja sieltähän ne Sonja ja Riitta saapuivatkin. Kuulemma Sonja oli laukannut koko mäen ylös saakka! Hieno Sonjis! Aijjuu ja Stikke menee todella lujaa. Aijjaa, minusta me mentiin kauhean hitaasti, ja paukkuja olisi todellakin ollut vielä kovempaankin menoon! Pitänee ensikerralla oikeasti loukuttaa ne pupujussikat jo tallilla, ja antaa painaa sen ku kavioista irtoaa.

Osataan me mennä ihan normaalistikin...

Loppumatka ei sitten mennytkään ihan niin hyvin.. Sonjiksella ja Riitalla oli jotain perustavanlaatuisia ongelmia ja Riitta kirosi koko pelhamin kaksine ohjineen alimpaan helvettiin. Tai, kuolain kuulemma oli hyvä, mutta ohjiin sekosi ja jos koitit ottaa vain mustalla ohjalla (kolmipaloissa kiinni oleva ohja) niin väkiselläkin ruskea ohja (vipuohja) löystyi ja milläs sitten kiireellä otat kiinni siitä toisestakin. Ensikerralla siis delta avuksi, jolloin selvitään yhdellä ohjalla. Onhan se toki selkeämpi, kuin iso nippu ohjia kädessä, ja vielä kaiken huipuksi raippa, jos Sonja sellaista alkaa taas tarvita.

Ohjanippu

Melkein kotona ja taas siinä kohtaa, jossa Stikke ryösti vuokraajalta. Kun nyt kerta olin (jälleen kerran) päättänyt erottaa itseni pupuista, sanoin Riitalle, että jos hän pitelee Muffeliinan, niin minä otan Stiken kanssa vielä pätkän ravia. Tällä kertaa, Stikke ei yrittänytkään laukalle, vaan koitti ryöstää ravissa. Jaahhah, ei näemmä kaakilta kekseliäisyyttä puutu. Pidäte. Ei vaikutusta. Siinä vaiheessa meni pienesti hermo, ja mietin mielessäni, että jos muut antaa sun Stikke tehdä just niinkuin sua haluttaa, niin minä en anna, kun kerta on se kuolainkin suussa ja nyppäsin ohjasta. Se tepsi ja sainkin siirtää vähän hölmistyneen oloisen ratsuni käyntiin. Ai oikeastiko sä vaadit, että mä pysähdyn? No kuule kyllä se näin vähän olis. Otettiin vielä uusi ravipätkä, tällä kertaa ne jarrut löytyivät heti, ja vaikka vauhtia vielä olikin, sain Stiken helposti hidastamaan, tai siirtymään käyntiin halutessani. Kehuinkin poikaa vuolaasti aina jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, en minä sentään mikään ihmishirviö ole.

Tallilla sitten taas tallihommat loppuun, hepsut karsinaan, heinät ja vedet turpien eteen, ja eikun kotia kohti. Aijjuu, senverta sain kuolainnatsi Riitalta noottia, että Stiken kuolaimet tulee pestä vieläkin huolellisemmin, laittasitko itse muka suuhus likaisia kuolaimia?? No, en tietenkään, muttakun. Ihmeteltiin siinä sitten vielä, että miten niin noi "omenanmakuiset" kuolaimet on omenan makuisia, kun ei ne edes tuoksu siltä ja ääh. Päätin sitten maistaa, ja no, eipä ne omenalta maistuneet, mutta pääasia, että Stikelle kelpaa.

Nomnom, hyvää kuolainta, eiku...