Itsemurhareissu osa 1: Stikke

Oltiin Sannin kanssa jo jonkin aikaa puhuttu, että tänään se tapahtuu, me NIIIIN kuollaan. Jaa mistä on kyse? Noh, kun meillä on se muhkutamma, jota ei pitele mikään kun lähdetään laukkaamaan ja sitten meillä on se Stikkujalka, jolla on myös menohaluja, tosin (yleensä) vähän paremmat jarrut. Ja sitten se on se Sanni, joka yleensä menee Stikkujalalla ja minä muhkutammalla ja kaikilla on niin mukavaa. Mutta, koska mukavuusalueella oleminen on niin last season, niin vaihdettiin hevosia. Sanni muhkutamman kyytiin ja minä Stikelle. Ja sitten niillä pitäisi laukata. Ja sitten me niin kuollaan kaikki.

Joten, minäpä kerron oman osuuteni asiaan Stiken selästä käsin.

Tallin pihassa Stikellä oli taas niin kovin vaikeaa tuo paikallaan seisominen. Selkään noustessa malttoi kyllä, mitä nyt seisoi liian lähellä selkäännousujakkaraa ja jouduin asettelemaan herra hevosta ja jakkaraa pari kertaa uudelleen, jotta pääsin kyytiin. Kun kuski oli selässä, oli Stikke sitä mieltä että voitaisiin vaikka mennä. Mitä nyt satulavyö on vielä kiristämättä ja jalustimet liian pitkät ja eri mittaiset, ei niitä ole aikaa ruveta säätelemään, mennään jo! Kuski oli tästä vähän eri mieltä ja manasi selässä että on siinä meillä heA-tason hevonen, joka osaa prkl piffit, paffit ja sarjavaihdot, muttei seistä paikallaan. Askel kerrallaan Stikke hivuttautui kohti tietä kuskin säätäessä remmejä ja piuhoja kohdilleen samalla yrittäen pidättää hevosta ja kääntää takaisin pihaan päin. Lopulta oli osaset säädetty ja päästiin liikkeelle, paitsi että ne jalustimet oli sittenkin eri pituiset. Note to myself: uudet hihnat jalustimiin asap, jotta voi luottaa siihen, että kun ne on samoissa rei'issä, ne myös on samanmittaiset. Itse päin persettä lisätyt reiät on ehkä jotain ihan hirveää. Siispä heti seuraavassa risteyksessä n. 50m päässä taas säätelemään, samalla kun odoteltiin vastaantulevan auton menevän ohi. Siinä kyllä maltettiin seistä paikallaan niin hienosti, ihan kuin ei muuta olisi ikinä tehtykään. Pihasta vaan on näköjään hirveä kiire pois.

muhkutamma ja Stikkujalka aiemmalla reissulla

Alkumatka (eli about puolet reissusta) käveltiin vaan, ihan huvin, urheilun, alkuverryttelyn ja hevosiin tottumisen takia. Onhan Sanni ennenkin mennyt muhkulla ja minä Stikellä, mutta ei ennen tuolla pitkällä lenkillä eikä ainakaan niin lujaa, mitä oli tarkoitus mennä. Hui. Siinä samalla tsemppailtiin toisiamme, että oli kiva tuntea ja ei se kuoleminen vaan se kipu. Tosi positiivisia oltiin :) Hevoset ja kuskitkin hieman rentoutuivat kunnes edessäpäin näkyi tulevan hevonen kärryillä vastaan. Meidän hevoset alkoi pöhisemään ja puhisemaan, joten katsoimme parhaaksi kääntyä sopivasti kohdalla olevalle sivutielle piiloon. Paikalliset mannet hevosmiehet ne siellä vaan ulkoilutti suomiputteaan, jota ei pätkääkään kiinnostanut meidän pöhisevät ratsumme. Lajitoverin poistuttua näkyviltä mekin pääsimme jatkamaan matkaa sinne, minne olimme menossakin, kiitellen onneamme siitä, että ne tuli edestäpäin eikä takaa, jotta ehdimme huomata ne. Hyvä tovi kuljettiin käynnissä edelleen niitä näitä rupatellen, kun yhtäkkiä jostakin syystä vaan vilkaisin, tuleekohan takaa autoja. Ei tullut, mutta aiemmin tavattu hevonen mannejen hevosmiesten kanssa tuli takaa niin hiljaa, ettei edes meidän hevoset niitä huomanneet, meistä puhumattakaan. Satuinpa (onneksi!) vaan vilkaisemaan... Äkkiä alas selästä, ennenkuin alkaa hörhellys ja juuri kun jalkamme olivat osuneet maahan, hevoset alkoivat taas pöhinänsä. Mukavat mannet hevosmiehet hidastivat hieman ja kysyivät ihmeissään, että onko ne noin arkoja? Me oltiin vaan että juuuu, vaikka totuus taisi olla että ne arat oltiin me. :D Taluteltiin siinä sitten heppasia hetki, jotta saatiin samalla oikoa omia koipia. Kuinkas ollakaan, hetken kuluttua alkoi kuulumaan kova meteli ja Sanni tunnisti sen helikopteriksi. Tumma kopteri lensi yli melko matalalla ja olin aivan varma, että sit lähti hevoset. Mjoo, kaksi laamaa nukkui tiellä kahden hysteerisen akan roikkuessa ohjissa, ettei ne nyt vaan herää ja lähde mihinkään. Joopa joo.

Kopterin mentyä alettiin miettiä takaisin selkään kapuamista. Siinä olisi se the laukkasuora edessä, varma kuolema. Alettiin pohtia, että hannaisiko sittenkin ja otetaan kumpikin se "oma" hevonen alle vai mennäänkö näillä, mitä suunniteltiinkin. Molemmilla oli vähän se, että pikkasen kurkkisi pupuperhe pöksynkauluksesta, mutta toisaalta, joskus tämäkin on tehtävä, miksei se joskus olisi nyt. Koska kumpikaan ei osannut pitkän neuvottelun ja pohdinnan tuloksena päättää, että hannataanko vai mennäänkö rinta rottingilla eteenpäin kohti itsemurhapätkää, kävin katkomassa puusta pari oksanpätkää ja vedettiin pitkää tikkua asian ratkaisemiseksi. Stiken harmiksi se oli lyhyen tikun saajan ratsu. Sanni oli vetäjä, koska minä tietenkin tikkujen tekijänä tiesin kumpi tikku on kumpi. Sanni arpoi ja mietti pitkään ja lopulta veti sen pidemmän tikun. Matka siis jatkui kuten oli alkanutkin: Sanni+muhku, minä+Stikku. Käveltiin ja tsempattiin itseämme ja toisiamme. Sovittiin, että minä menen edeltä, ettei käy kuten edellisellä kerralla ja Stikke lähtee lapasesta. Koska tämä on minun ensimmäinen kunnon laukkani, en ehkä halua kokea sitä niin, että hevonen ryöstää. Sanni vähän pitkin hampain tähän suostui, koska tiedossa on, että kun muhku tulee perässä, muhku tulee lujaa eikä sitä todellakaan pidätellä, edes siitä huolimatta, että suussa on olympiakuolain. Annoin Sannille viime hetken ohjeita muhkun ratsastamiseen ja sitten odottelin, että Sanni ilmoittaa olevansa valmis. Kun ilmoitus tuli, annoin Stikelle laukkapohkeet, tosin ilmeisesti liian epävarmasti, koska se ei nostanut laukkaa, vaan otti pari askelta jotakin ravintapaista ja sitten jo kuului takaa "tää tulee ohi!" ja lentävä lihapulla selässä keikkuvine kuskeineen painoi häntä suorana ja tanner tömisten horisonttiin. Minun reaktio oli, että just, morjens, ja oma kaakki seis ja äkkiä niin kauan kun mulla on hallinta siihen. Hyvin se antoi kiinni, ehkäpä siksi kun minulla oli kuolain eikä hackamorea kuten edelliskerralla Sannilla oli ollut ja Stikke painoi ihan suuttomana nenättömänä eteenpäin. Hieman se jäi pomppimaan paikalleen, että kaveri meni jo, mä haluan kans ja pelkäsin sen nousevan pystyyn, jota se onneksi ei tee, mutta kun en niin hevosta tunne niin en voi olla täysin varma. Sanni ja muhkutamma tulivat vastaan meidän kävellessä eteenpäin. Kyselin fiiliksiä siinä ja kertoilin omiani ja mitä tapahtui jne. Matka jatkui käynnissä, enkä ollut ollenkaan pahoillani, että ei sitten mentykään lujaa. Still alive!

Edessä oli vielä Sonjan liiankin hyvin tuntema laukkamäki, joka kuitenkin päätettiin kiertää minun jakaessa taas neuvoja takana tanssivan muhkun ratsastajalle. Stikke ei ole vielä (onneksi) oppinut laukkamäen iloja, joten minulla ei ollut mitään vaikeuksia kääntää lunkisti löntystelevää ratsuani ohitustielle. Toki ohitustielläkin on mäki, mutta se ei herätä ihan yhtä voimakkaita reaktioita muhkutammassa. Päätettiin sekin mäki sitten laukata, mutta vain puolesta välistä alkaen. Pysähdyttiin siis puolivälin kohdalle tekemään suunnitelmia menojärjestyksestä ja sen sellaisesta. Minä en edelleenkään olisi välttämättä halunnut mennä takana, mutta ajattelin sitten, että ihan sama, kuollaan sitten. Sanni antoi muhkulle lähtöluvan ja minä Stikelle heti perään. Mutta taas meni pieleen. Nousin kevyeen istuntaan, annoin ohjaa ja edellistä yritystä selkeämmät laukkapohkeet ja PAM, hevonen pakitti pari askelta, kiskaisi päänsä ylös osuen minua naamaan ja sitten lähti. Ihmeellistä pomppivaa laukkaa painettiin ylös kivun hakatessa vasenta poskeani ja veren maistuvan suussa. Kiva juttu. Kielellä kokeillessa tuntui, että kaikki hampaat on tallella, nou hätä siis, ikenet vaan vuotaa. Minulla kun on aika herkät ikenet, heti kun vähän osuu niin veri lentää. Sanni odotteli mäen päällä ja minä huusin hieman lähemmäs päästyäni että älä pelästy jos on naama veressä. Kun en osannut sanoa oliko veri roiskunut pitkin naamaa ja vuotiko mulla esimerkiksi myös nenä, kun en ihan varma ollut mihin se hevosen pää kolahti. Otettuani seis ja Sannin kiitellessä että sai mennä ekana kerroin miten meidän lähtö sujui. Koska kaverini on ilmeisesti hyvin empaattinen ihminen, hän meinasi suunnilleen pudota muhkun selästä nauraessaan ihan vääränä. Kiitti vaan kysymästä, sattui kyllä. ♥

Siitä jatkettiinkin taas ihan vaan kävellessä, riitti tätä laukkailua minulle tältä erää, naaman ollessa edelleen kipeä, joskin pahimman alkaessa pikkuhiljaa helpottaa. Vielä viimeiset pari kilometriä ollessa jäljellä päätettiin taas jalkautua ja kävellä tallille asti. Siitäkin huolimatta, että molempien muoto on lähinnä plussapallo, kuntoa löytyy kyllä, ei tee edes tiukkaa kävellä tuommoista matkaa suht reipasta vauhtia. Tehtiin muutamia väistätysharjoituksia hevosille matkalla samalla. Että sellainen itsemurhareissu, pieleen meni, kukaan ei ennakko-odotuksista huolimatta kuollutkaan. Mitä nyt mulla on edelleen vasen poski kipeä ja ylähuuli turvoksissa. Pikkujuttuja. :D