Itsemurhareissu osa 2: Sonja

Muffeli von Muffelsson/Kuvaajana Riitta.

Jepajee, eli itsemurhareissu part 2, ja tämännäköisen otuksen kanssa piti siis lähteä lenkille. Olen tässä Sonjaratsastelussa päässyt jo siihen pisteeseen, että enää en pelkää Sonjan vauhtia, taikka sitä jarrutusmatkaa, pelkään sitä, että jos se tekee sivuloikan täydessä vauhdissa (mitä ei kuulemma tee), ja minä tipahdan kyydistä, kuinka paljon se sitten sattuukaan. Tai, että Sonja tekee itselleen niin tunnusomaiset kolikon päällä ympäri ja täysiä toiseen suuntaan, viis siitä, että kuski lensi kenttään jo siinä "kolikon päällä ympäri" kohdassa.

Enihau, hevoset kuntoon ja eikun selkään. Vai? Selkäännoustessa tajusin, että ny on joku pielessä, mutta pääsin könyämään selkään siitä huolimatta, että Sonja vähän potkiskeli taaksepäin ja oli sen oloinen, että et ole mun selkään kiipeämässä. Tajusin sitten siinä puolessavälissä, että nyt on vissiin satula vähän hassusti. Selässä istuessani, huomasin, että se satula tosiaan on hassusti, nimittäin istuin satulan siiven päällä. Oho. Josko ensikerralla kiristäisi sen vyön kunnolla ennenkuin kiipeää selkään, säästää itseään, ja hevosta.

Sonjaparkakin seisoo kuin sahapukki, kun plussapallo vähän nousi selkään, niin...

Riitta jotain siitä empaattisuudesta mainitsi, niin mainittakoon, että tässä kohtaa se oli Riitta, joka meinasi kuolla nauruun. Kyllähän minä olen jo tovin ratsastanut ja osaan satuloida hevosen ja silleen.

Alkumatka sujui hyvin, Sonja tuntui lähinnä siltä, että tammaa ei voisi vähempää kiinnostaa mikään ratsastusreissu, ja tuolla ojassakin on todella rumasti irvistäviä oksia ja heiniä, jos mentäs kotiin vaan. Ei käy, mehän mennään tappamaan itsemme, sinä et hevonen sitä pilaa. Mannejen Hevosmiesten tullessa vastaan rääkäisin Riitalle, Sonjan pöhistessä ja vähän polkatessa allani, että nyt mennään tonne sivutielle ja vähän hapiaan, tää ei pysy. Hyvin meni kun pelottava suomiputte jäi selän taa, ja välimatkaakin tuohon kauhistukseen oli se 30 metriä. Tämän episodin jälkeen, Sonja oli taas sitä mieltä, että onks pakko jossei taho, edelleen vastaus oli sama, kyllä on. Sonjan temppuilu kanssani johtuu siis tasan siitä, että olen sille vieläkin se vieraampi ratsastaja, ja aina välillä täytyy kokeilla, että voikos tuota viedä kuin märkää rättiä, vai pitääkö mennä sen käskemään suuntaan. Matka jatkui, välillä näkyi pelottavasti irvisteleviä oksia ja vaikka ja mitä, Sonja oli sillä mielellä, että mut kyllä syödään tällä reissulla, mutta ihan hyvin pysyi hanskassa. Mannejen Hevosmiesten hevonen tuli uudelleen "vastaan," tällä kertaa vaan takaapäin, ja Sonjan reaktio oli peruuttaa pusikkoon ja alkaa tapailemaan polkka-askelia. Riitalle infosin, että tämä lähtee, jolloin sekunnin sadasosassa teimme saman ratkaisun, alas selästä. Ohitus meni hyvin, tosin vähän sain itseäni hävetä. Eikö minulla senvertaa hevonen pysy käsissä, että toinen hevonen voisi mennä rauhassa ohi? Noh, Sonja on Sonja, sillä on selkeää luottamuspulaa minuun, ja tämä korjaantuu vain ratsastamalla.

Matka jatkui taluttaen, vertailimme Riitan kanssa fiiliksiämme ja opetimme hevosille, missä kohtaa kuskin takana kuuluu kävellä. Ei ole ok, että silmäkulmaan hiipii pikkuhiljaa hevosen turpa, jota seuraa koko pää, sitten kaula ja hupsvaan, lopulta ollaan hevosen etujalan kohdalla. Laukkasuoran tullessa näkyviin ja pupuperheen pitäessä show'ta housuissani vänisin Riitalle, että kun tiedän etten hallitse Sonjaa vaikka sillä olisi mitä suussa, mutta toisaalta kovaa meneminen on siistiä, ja toisaalta luotan Sonjaan myöskin, mutta kun en halua kuolla kivuliaasti, kuten hevosen selästä putoamalla saattaa käydä. Kuten Riitta jo sanoikin, miksi se pelkojen kohtaamiskerta ei olisi nyt, minä taasen toin esiin pointin, että miksi sen pitäisi olla nyt. Pitkäätikkua vetäessäni, meinasin jo sanoa, että anna se Stikke tänne, mutta jokin minussa sanoi, että tämä katsotaan nyt loppuun saakka ja jos löydän itseni ojanpohjalta, niin so be it. Vaiston varassa sitten nappasin sen pidemmän tikun, ravistin puput pöksyistä ja kampesin itseni muhkun selkään. Senverta vielä jänisti (kaikki puput eivät sitten vissiin vielä tippuneetkaan kyydistä), että sovittiin laukkaavamme vasta suoran päässä olevan mäen, se on niin lyhyt, että sen nyt menee vaikka päällään seisten, ja jos jompikumpi hevosista keksii jotain, on toinen hevonen kuitenkin senverta lähellä, että mitään pahaa paniikkia ei pääse syntymään. Riitta tarkisti useaan otteeseen, että olenko nyt valmis ja kun vihdoin sanoin taikasanan "valmis" lähti Stikke eteenpäin. Tässä vaiheessa minulta katkeaa filmi Stiken tekemisistä, kuulen vain "fututumfututum," huudan Riitalle että "tää tulee ohi!" ja nappaan tukevan otteen muhkutamman harjasta. Ei se Sonja mennytkään täysiiii, kun tajusi, että Stikke ei tulekaan perässä yhtä reippaasti, mutta aika kovaa mentiin kumminkin. Mäen päällä sain Sonjan seis ihan normaaleilla pidätteillä, ja lähdettiin nopeasti takaisin Stiken luo, enhän tiennyt, miten se reagoi Sonjan yhtäkkiseen "katoamiseen." Eipä niillä mitään hätää ollut, ja kun itsekin vielä olin elossa, matka jatkui. Laukkamäkeen. The Laukkamäkeen. Mäki on siis erittäin jyrkkä ja aina hyväpohjainen mäki, jossa on turvallista päästää hevoset menemään ylös niin kovaa, kuin kavioista irtoaa. Sonjallehan tämä on tosiaan jo tuttu paikka, ja se oli sitä mieltä, että mennään, Tamma tahtoo! Riitan kanssa oltiin sovittu, että ei lähdetä nyt tähän mäkeen (Riitalle vissiin myös pari pupua jäänyt poisto-operaatiosta huolimatta), vaan kierretään ja vedetään sitten pienempi mäki ylös. Sonja oli täysin eri mieltä, tamma veti polkkaa, riverdancea ja vaikka mitä suvijuhlaliikkeitä, lähinnä poikitti, pyöri, pakitteli ja yritti ryöstää laukalle. Itse roikuin "henkeni hädässä" ohjissa kiinni, ja koitin saada Sonjan tekemään vaikka pohkeenväistöä, tai jotain, että se ei lähtisi täysillä mäkeen, mutta ei, Sonja oli täysin suuton, korvaton, kyljetön. Riitalle huutelin, että oottakaas vähän ja jossen saa Sonjaa sinne, niin nähdään mäen päällä. Loppupeleissä sain jotenkin ohjattua muhkun väistämään Stiken perään ja matka jatkui, Sonjan pöhistessä ja poikitellessa edelleen, mutta kumminkin oikeaan suuntaan.

Tästä harjasta on hyvä ottaa kiinni laukkamäessä.

Seuraava mäki, Sonja päätti, että kun varsinaiseen mäkeen ei päästy, tämä kelpaa ihan yhtä hyvin, ja peruutti taas ojaan. Jep. Näin juuri. Hyvä Sonja, täältähän sinä toki pääset laukkaamaan täysiä mäen ylös! Tai sitten et. Matka jatkui "potkittuani" Sonjan ojasta ja pysähdyimme Riitan kanssa keskustelemaan marssijärjestyksestä tähän mäen loppupuoliskoon. "Voidaanhan me tietty kävelläkin vaan." "No ei, mä haluaisin kyllä nyt laukata, sitä varten me tänne tultiin, mut en haluais tulla takana, kun mä en tätä pitele, ja tullaan sitten ohi kumminkin" .. "Huoh, no mee nyt sit ekana." Sitten lähdettiin, Sonjalle laukkapohkeet, joita Muffeli von Muffelsson ei ihan heti tajunnut, muutama maiskutus ja sitten mentiin. Sonja painoi mäen melkein täysiä ylös, mutta mäen ollessa normaalia mäkeä puolta loivempi, sekä matkan lyhyempi, mäen jälkeen tulevan suoran nähdessään, Sonja tuntui toteavan, että hei, mulla on vielä virtaa, hei, tossa olis suora! Tänttäntädädänttän, tädänttänttäntää (teille jotka eivät tajunneet, Pirates of the Caribbeanin taistelukohtauksien tunnari). Annoin Sonjan mennä muutaman askeleen, mutta aloitin pysäytystoimenpiteet hyvän matkaa ennen tähän tiehen risteävää tietä, jolla saattaa sitten ollakin muuta liikennettä. Hyvin pysähtyi, ja jäimme odottelemaan Riittaa sekä Stikkujalkaista ystäväämme. Nättiä laukkaa tulivat, Stikkekin korvat hörössä. Riitan kertoessa verisen naaman mahdollisuudesta, pelästyin, että mitä siellä on oikein tapahtunut, onko Riitta tippunut pusikkoon/kivikkoon vai mitä ihmettä. Onneksi ei näin, ja kun naamakaan ei ollut veressä, purskahdin räkänauruun. Vai hevonen löi sua turpaan, hähähähähähähääääää. Juu, sitä ne neljän tunnin yöunet teettää, kaikki on hauskaa. Varsinkin Riitan kanssa, samanlainen luonne takaa sen, että kumpikaan ei tuommoisesta naurusta suutu ja jos suuttuukin, yksinkertainen anteeksipyyntö korjaa asian.

Loppulenkki meni hyvin, mitä nyt "ihmisen ilmoilla" kulkiessamme kuulimme takaata viritetyn mopon pärinää, ja Sonja ilmoitti tanssahtelullaan ja pyörimisellään, että hän ei tuota hirvitystä jää katsomaan. Koin siis parhaaksi jalkautua, ennenkuin oikeasti käy jotain. Ei se mopo sitten tullutkaan ja pääsimme sen kummemmitta välikohtauksitta kotiin saakka. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja nyt olemme vakaasti päättäneet, että seuraava reissu on erilainen, olemme rohkeita, ja hätistämme puput tiehensä, ennenkuin ne edes pääsevät housuunloikkaamisetäisyydelle. Nih!

Muffelilovea <3