Varvaskarvaiset tassut näppäimistöllä

Kun tuo Riitta kerta päästi eläinlaumansa valloilleen blogin puolella, emme me Sannin lemmikitkään haluttu jäädä yhtään sen huonommiksi, joten kun omistaja on poissa, tanssii kissat pöydillä, vai miten se menikään..

Irvi

Eli hei vaan kaikille, mun nimi on Irvi, rodultani maatiainen. Kuten jo mainittu, olen pelastuspentu ja alunperin nimeni oli Vilpas, mutta en kuulemma ole yhtään Vilppaanlainen, joten Irvi minusta tuli. Tämä nimi sopii minulle kuulemma kuin nenä päähän, olen kuuleman mukaan aina keksimässä jotain tihutyötä (äiti sanoo aina välillä, että se tekee musta hanskat tai hatun ellen lopeta riekkumista). Ellen sitten ole nukkumassa, syömässä tai kerjäämässä ruokaa. Rakastan ruokaa, ruoka on se mun juttu. Voisin syödä koookoajan, mutta toi emäntä on vähän nihkee antamaan mulle märkäruokaa ja nappulat on niin kuivia, että niin.. Painoa minulla on 9,8kg, joka on kuulemma tällaiselle pienelle kissalle paljon. Mun mielestä on vähän epäkohteliasta sanoa minua läskiksi, olen vain hyvinsyönyt. Muuten olen luonteeltani oikein mukava ja seurallinen pikkukissa, haluan olla kaikessa mukana ja tietää kaiken mitä mun valtakunnassa tapahtuu. Tykkään myös rapsutuksista, ja mua saa rapsuttaa aina ja paljon. Olen kuulemma ihan hassu, kun kehrään aina. Jos vaikka nukun sohvalla, ja joku tulee rapsuttamaan, niin alan heti hurista. Höh, eikös se nyt ole kivaa, kun kerron, että joooo, rapsuta, tuntuu hyvältä. Ikääni en tiedä, olin niin pieni kun synnyin ja äitiäni en tunne, eli en voi siltäkään kysyä. Arvio on, että olen n. 3,5v. Mä oon kaikkien kaveri, ne kaikki muut ei vaan aina ymmärrä mua, en mä pahalla niitä jahtaa tai käy päälle, mä haluun vaan leikkii..

FI*Cougar's Mary Goodnight "Nekku"

Tervehdys teille, minä olen siis Nekku, rodultani norjalainen metsäkissa. Olen kiertänyt aika monta kotia, mutta nyt minulle on kerrottu, että tänne olen tullut jäädäkseni. Tämä sopii minulle, varsinkin, kun täällä pyörii semmoinen kiva setä, jonka parran alle voin haudata pään ja kehrätä sen sedän sylissä. Aijjuu, ja takertua kynsillä kiinni sen sedän olkapäihin. Se setä ja toi äiti sanookin, että mä olen semmonen pikkunen takiainen. Mä oon vähän ku toi Irvi, että ruoka on kiva juttu, ja olenkin ensimmäinen joka ilmottaa, jos ruoka on jostain syystä myöhässä. Mulla on kuitenkin linjat kunnossa, en oo tollanen läskipallo, kun toi Irvi. Mä en ees tykkää koko Irvistä, se aina vaan kiusaa ja jahtaa mua. Mutta Tatu, se on mun kaveri, se on aina ollut mun kanssa samassa paikassa. Näistä uusista kavereista toi Defi on mun mielestä kans ihan ok, sen kanssa tulee toimeen. Dani on vähän semmonen ihassama, vois mennä pois, mut kun ei mee, ni kai se ny sit saa tossa olla. Mä oon kanssa aika kehruuherkkä, ei tartte kun syliin ottaa, niin aika pian alan kehräämään. Vähän toi kilpikonnaväritys puskee läpi ja oon aika temperamenttinen, mutta oon oppinu nyt luottaan näihin uusiin tyyppeihin, ja ne saa tehdä aika paljon kaikkee mulle (niinku esim harjata) ennenku suutun. Aijjuu ja on mulla lapsiakin.. En vaan enää tiiä missä ne kaikki menee, ne kun sai omat kodit jo sillon aika piäninä. Mut kuulemma FI*Louhelan B-pentue on mun mukeloitani! Juu ja ikää mulla on semmonen 8 vuotta.

FI*Cougar's Taro Torodoki "Tatu"

Heivaanhei, mä oon Tatu, myöskin norjalainen metsäkissa. Ikävuosia plakkarissa mulla on 9 ja mä oon tän talon pomo, koska mä olen isoin. En nyt painoltani, mutta muuten. Mä oon kanssa vähän kiertäny koteja ton Nekun kanssa, mutta mullekin uhkailtiin, että täältä kämpästä lähden vaan monttuun (vielä kun tietäs että mikä semmonen monttu on). Mä oon käyny näyttelyissäkin, ja muistaakseni oon saanu premiorin tittelin, vaikka kävinkin tuomarin käteen kiinni. Mitäs ei silittäny kunnolla, tyhmä jätkä. Mä oon kaveri oikeestaan vaan ton Nekun ja Defin kanssa, noi muut on semmosia njäääh tyyppejä. Kyllä niitä ny sietää, mutta ei olla mitään ylimpiä ystävyksiä. Jos Irvi kiusaa Nekkua liikaa, ni mä hoidan sen, pistän Irvin ojennukseen. Mun lempiruokaa on raksut ja niitä mä aina popsinkin ja huutelen mammalle hennolla äänelläni, jos kupissa edes vilahtaa pohja. Mä tykkään myös popsia pillereitä, oon vähän semmonen narkkari. Mamma ja iskä niitä mulle tuo aina aamuin ja illoin, namnam. Jossen saa nappiani, huutelen jommallekummalle tiukasti silmiin tuijottaen, että hei, jotain jäi! (toim. huom. Tatulla siis krooninen paksusuolentulehdus, johon syö antibioottia). Mä oon kuulemma myös semmonen niskakissa, jos mut ottaa syliin, niin kiipeän aina niskaan järsimään hiuksia. Hiukset on nam. Mä myöskin pesen iskän parran aina kun vaan mahdollista. Teen sitäkin, että kun ihmiset on esim. koneella, niin hyppään pöydältä tai hyllyltä niiden niskaan. Aijjuu, ja mulla on kippurahäntä! Kannan sitä ylpeydellä vasemmalla kyljelläni kippurassa. Oon erilainen lapsi ja ylpeä siitä <3

FI*Louhelan Dantrag "Dani"

Huamenta.. Min oon Dani ja mäkin oon norski. Musta ei kuulemma ollu parempaa kuvaa, kun mä oon aina nukkumassa. Nukkuminen on kivaa, ja mä olenkin aika velho löytämään uusia nukkumispaikkoja. Musta piti tulla semmonen äitin oma mussukkapussukka sylikissa ja no, oonhan mä tavallaan. Aina kun mä vaan jaksan herätä senverta, että jaksan raahautua jostain sohvan takaa äidin syliin rapsutettavaks. Mä oon kuulemma vähän semmonen traasu, näytän aina just heränneeltä ja haluan olla siellä missä äitikin. Jostain syystä mun lempipaikkoja on vessa (haluun aina vessassaolijan syliin) ja äiskän ja iskän makkari. No, makkarissa on iso ja pehmee sänky, jossa on hyvä nukkua, joten ehkä se ei ookkaan niin outoa, että tykkäisin siellä olla. Ja siellä saa olla äitin vieressä <3 Mä en oikein noista muista kissoista välitä, Defi on ihan ok tyyppi (se on mun veli) ja sitä mä välillä pesen, jos se sattuu oleen huudeilla sillon ku oon hereillä. Iskän mielestä mä näytän muumilta, ni se on sit keksiny, että mun lempinimi on muumi. Tai muumelo tai muume. No, on se sentään parempi, ku mun entinen lempinimi, joka oli mun muistaakseni Danoniina Tiina Kristiina Balleriina Kolmastoista. Iskä sanoo sitäkin, että mä näytän ihan tyttökissalta. Pyh sanon mä! Ainiin, ja ikää on ööööö.. 6 vuatta

FI*Louhelan Deifontes "Defi"

No moronmoron, mä oon sitte se jengin komein eli Defi. Norskihan se oon minäkin ja ton Danin velimies. Se komeempi veli, tietenki. Mä oon kuulemma kauheen päättämätön kissa, välillä muhun ei saa koskee ollenkaan, ja välillä sit taas musta ei pääse millään eroon. Niinku tänään, mä vaan kehräsin ja mau'uin sievästi (edit. huusi suoraa huutoa) että äitii, huomioo, Defii pitää rapsuttaa. Oon kuulemma tosi "kaikki käy" kaveri, eli mut saa ihan rauhassa pestäkin, päästelen vaan semmosia piäniä piipahduksia, että onks ihan pakko ku tässä kastuu, mut annan pestä. Toisinku noi muut idiootit. Mä oon myäskin kauheen siisti, ja jos äiti tai iskä ei siivoo vessoja tarpeeks usein, ni käyn sit vierashuoneen sohvalla kakilla. Päästän oikeen semmosen ison löysän kasan, että ne varmaan tietää mitä oon mieltä tommosesta epäsiisteydestä! Mä oon kanssa käyny joskus näyttämässä komeuttani tuamareille, ja olin näyttelyn 2nd Best of Best Cat. Jee. Tai siis tottakai mä oon. Seuraavassa näyttelyssä tuamari otti mua väärin kiinni ja mä sit huusin sille ja otin paidasta kii, ni se ei sit tykänny ja mut sit hylättiin. En tajua, opettelis seki idiootti käsittelee kissoja. Hmph. Koska mä oon mustasavu väriltäni, niin iskä keksi että mä oon savupallo. Äiti sit oli toooosi fiksu ja sanoo, että mä oon savusiika. Nyt ne on keksiny, että oon saunatonttu, kun mä tykkään olla saunassa. Ensin mä pääsin vaan jälkilöylyihin, mut nykyään oon saanu mennä äiskän ja iskän kaa saunaan, siällä mä sitte kiärin ylälauteella selälläni ja kehrään kun iskä heittää löylyä. Joo, ja ikää mullakin se 6v, ihan niinko Danilla.

Maastoreissua taasen vaihteeksi

Vähän nyt hakkaa päässä tyhjää tämän tekstin suhteen, mutta katsotaan mitä saan aikaiseksi :)

"Aamu" valkeni sateisena ja synkkänä, ja minun ensimmäinen etappini oli hammaslääkäri. Ou jea! Noh, eipähän satu jos Stikke lyö vuorostaan minua nenään, kun puolet naamasta on jo valmiiksi puuduksissa. Pitää vaan tähdätä oikein. Hampilekurista selvittyäni oli pienen sivukoukkauksen (eihän tallipäivä olisi mitään ilman Riittaa) saattelemana matka tallille.

Tälläkin kertaa oli uusia kuolaimia kokeiltavana, tosin nyt "uhriksi" joutui Sonja, joka sai suuhunsa kolmipalapelhamit kaksilla ohjilla. Ne ohjat ei siis olleet suussa, vaan se pelham, mutta kumminkin. Sonjalla tosiaan on ollut pientä ongelmaa noiden jarrujen kanssa, ja vaikka se Riitalla räpylässä pysyykin olosuhteista huolimatta, esimerkiksi minulla on sen kanssa vähän ongelmia, ehkä siksi, kun en kehtaa ottaa niin kovaa suusta, kuin tarvitsisi. Eli, kaakit kuntoon ja baanalle!

"Kumi"pelhamit kaksilla ohjillaaaa <3

Stiken vuokraajalta olin kuullut, ja hevosen päiväkirjasta lukenut, että tummanruunikko ruunasemme oli keksinyt laukassa kiikuttamisen. Oi kun mukavaa. Eli kun pyytää ravia, Stikke rikkoo laukalle ja siitä sitten kiitolaukkaa kohti horisonttia. Kuten jo aiemmin todettu, meilläpäin eivät hevoset vauhtia päätä, joten eikun minä selkään ja kokeilemaan. Nostin samasta kohtaa ravin, kuin mitä vuokraaja oli tehnyt ja Stikke yritti minulla ihan samaa. Juuei, pari voimakasta pidätettä ja Stikke ravasi pyydetyn matkan, reippaasti, mutta ravasi kumminkin. Hyvä. Matka jatkui fiksusti hevosen selässä pelleillen ja taas vaihteeksi maailmaa parantaen. On se jännä juttu, että viikossa on maailman asiat ehtineet mennä senverta päin hanuria, että taas puhuttavaa riitti vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Mielessä pyöri "pliis älä nyt lähde, pliis, älä nyt lähde."

Kun nyt tästäkin lenkistä muodostui hevosten koulutus/siedätyslenkki, ja koska niitä Sonjan pelhameita nyt piti testata, niin otettiin pieni ravipätkä vieretysten. Tämähän on toki maailman fiksuin idea kahdella kilpaviettisellä hevosella, mutta hei, elämästä ei selviä hengissä. Hyvin meni tämäkin pätkä, Stikke vähän meinasi, että josko taas sinne Vermon suoralle, mutta pieni pidäte riitti. On se vaan hieno mies halutessaan :) Muhkukin kuulemma pysyi hyvin lapasessa, hieno juttu.

Vihdoin ja viimein (muutaman suunnanvaihdoksen ja Muffeli von Muffelssonin koulutusrupeaman jälkeen) päästiin laukkamäelle. Minä sitten erittäin uhkarohkeana immeisenä kitisin Riitalle, että emmähaluu mennä tota kamalan isoa ja jyrkkää mäkeä, enkä varsinkaan halua saada Stikeltä turpaani (kun se puudutuskin alkoi tässä kohtaa olla jo menneen talven lumia), niin eikö me voitais kiertää. Riitta katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja totesi, että sä voit kiertää ihan mistäs tykkäät, mä meen tonne isoon mäkeen. Huoh, ei muutakuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Eli siis sinne laukkamäkeen. Sovittiin, että minä menen ensin, Riitta kun kyllä pitelee sen muhkunsa ja minä en halua lähikontaktia Stiken niskaan. Hiukan pelonsekaisin tuntein ohjat kunnon tuntumalle (päännosto huomioituna), laukkapohkeet ja harjasta kiinni. Sitten mentiin! Stikke lähti kuin tykinkuula ja kuskin into kohosi. JES, mitä mä oikein hannasin, tää on siistii! Ensimmäisen mutkan jälkeen, Stikke hidasti, kuin kysyäkseen, että oliko tää tässä. Maiskautin ihan pienesti, ja taas mentiin. Sama toistui toisessa mutkassa, ja mäen päällä sitten Stikke pysähtyikin ihan itse. Käännyin välittömästi katsomaan taakse ja sieltähän ne Sonja ja Riitta saapuivatkin. Kuulemma Sonja oli laukannut koko mäen ylös saakka! Hieno Sonjis! Aijjuu ja Stikke menee todella lujaa. Aijjaa, minusta me mentiin kauhean hitaasti, ja paukkuja olisi todellakin ollut vielä kovempaankin menoon! Pitänee ensikerralla oikeasti loukuttaa ne pupujussikat jo tallilla, ja antaa painaa sen ku kavioista irtoaa.

Osataan me mennä ihan normaalistikin...

Loppumatka ei sitten mennytkään ihan niin hyvin.. Sonjiksella ja Riitalla oli jotain perustavanlaatuisia ongelmia ja Riitta kirosi koko pelhamin kaksine ohjineen alimpaan helvettiin. Tai, kuolain kuulemma oli hyvä, mutta ohjiin sekosi ja jos koitit ottaa vain mustalla ohjalla (kolmipaloissa kiinni oleva ohja) niin väkiselläkin ruskea ohja (vipuohja) löystyi ja milläs sitten kiireellä otat kiinni siitä toisestakin. Ensikerralla siis delta avuksi, jolloin selvitään yhdellä ohjalla. Onhan se toki selkeämpi, kuin iso nippu ohjia kädessä, ja vielä kaiken huipuksi raippa, jos Sonja sellaista alkaa taas tarvita.

Ohjanippu

Melkein kotona ja taas siinä kohtaa, jossa Stikke ryösti vuokraajalta. Kun nyt kerta olin (jälleen kerran) päättänyt erottaa itseni pupuista, sanoin Riitalle, että jos hän pitelee Muffeliinan, niin minä otan Stiken kanssa vielä pätkän ravia. Tällä kertaa, Stikke ei yrittänytkään laukalle, vaan koitti ryöstää ravissa. Jaahhah, ei näemmä kaakilta kekseliäisyyttä puutu. Pidäte. Ei vaikutusta. Siinä vaiheessa meni pienesti hermo, ja mietin mielessäni, että jos muut antaa sun Stikke tehdä just niinkuin sua haluttaa, niin minä en anna, kun kerta on se kuolainkin suussa ja nyppäsin ohjasta. Se tepsi ja sainkin siirtää vähän hölmistyneen oloisen ratsuni käyntiin. Ai oikeastiko sä vaadit, että mä pysähdyn? No kuule kyllä se näin vähän olis. Otettiin vielä uusi ravipätkä, tällä kertaa ne jarrut löytyivät heti, ja vaikka vauhtia vielä olikin, sain Stiken helposti hidastamaan, tai siirtymään käyntiin halutessani. Kehuinkin poikaa vuolaasti aina jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, en minä sentään mikään ihmishirviö ole.

Tallilla sitten taas tallihommat loppuun, hepsut karsinaan, heinät ja vedet turpien eteen, ja eikun kotia kohti. Aijjuu, senverta sain kuolainnatsi Riitalta noottia, että Stiken kuolaimet tulee pestä vieläkin huolellisemmin, laittasitko itse muka suuhus likaisia kuolaimia?? No, en tietenkään, muttakun. Ihmeteltiin siinä sitten vielä, että miten niin noi "omenanmakuiset" kuolaimet on omenan makuisia, kun ei ne edes tuoksu siltä ja ääh. Päätin sitten maistaa, ja no, eipä ne omenalta maistuneet, mutta pääasia, että Stikelle kelpaa.

Nomnom, hyvää kuolainta, eiku...

Kissamaista menoa

Laikku

Heippa! Nimi on Laikku ja arvonimi on koira kissa. Olen oikeastaan melkein koira, sillä opin pienenä kaveriltani Nallelta, miten ollaan ja käyttäydytään. Nalle opetti minua myös kulkemaan taluttimessa ja pääsenkin aina välillä mukaan lenkille. Olen myös tämän talon prinsessa ja vaadin sen mukaista kohtelua. Olen syntynyt lokakuussa 2008 heppatallissa, joten rakastan vieläkin hevosen tuoksua ja tykkäänkin aina nuoleskella mamman heppakamoja, sukat varsinkin on tosi ihanat. Tykkään myös möyriä vaatekaapissa hevosen tuoksuisten tavaroiden keskellä, aaaah. Muuten mamma on ihan tylsä, olenkin enemmän isin kissa ja tykkään olla isin sylissä. Mamma sylittää väärin, ei voi tajuta miten kissaa pidellään. Pyh.

Piki

Moi, mä olen Piki. Synnyin maaliskuussa 2010. Jos Laikku on isin kissa, niin minä olen sitten mamman kissa. Mihin mamma menee, sinne menen minäkin. Jos se on sohvalla katsomassa telkkaria, niin minäkin olen. Jos se lukee sängyllä, niin minäkin olen paikalla, vaikken lukea osaakaan. Katson vain kuvat. Jos mamma aikoo nukkua, minä kehrään sen uneen. Jos koirat menevät liian lähelle mammaa, minä pusken ne pois. Minulla on myös lempinimi: perskärpänen. Mä olen tämän porukan rohkein tyyppi. Jos esimerkiksi karvoja imevä hurinakone (=pölynimuri) käynnistyy, muut juoksee piiloon, vaan minä tyttöpä jään katselemaan kun pöly ja karvat häviävät mustaan aukkoon. Ja jos jossakin tapahtuu, en minä piiloon juokse, on niin jännittävää aina katsella mitä ympärillä tapahtuu.

 Pörri

Heippa! Mä olen Pörri, tuon Pikin sisko. Olen siis syntynyt niinikään maaliskuussa 2010. Olen aikalailla siskoni vastakohta, sillä kaikki yllättävät asiat, kovat äänet ja epätavalliset tapahtumat niin kovasti pelottavat minua. Katsonkin yleensä viisaammaksi häipyä paikalta, kun jotakin normaalista poikkeavaa tapahtuu. Harva meillä käynyt vieras on nähnyt minua livenä, koska mielummin olen jossakin jemmassa kuin tulen esittäytymään. Siksi minua kutsutaan lempinimellä ujopiimä. Olen tästä porukasta ainoa, jolla on lapsia. Tai siis lapsi. Kolme niitä syntyi, mutta ne kaksi minun väristäni eivät selvinneet. Tästä hyvästä sain lempinimen kyläluuta. Paljon on lempinimiä pieneen kissaan asennettu. ☺

Hippu

Moikka! Minä olen Hippu, tuon Pörrin ainoa lapsi. Synnyin elokuussa 2001 kolmilapsiseen pentueeseen, josta sisarukseni eivät selvinneet. Onneksi itse olen sen verran sitkeä tapaus, että jaksoin pitää ääntä itsestäni, omakin selviämiseni oli vähän hilkulla, mutta tässä minä olen silti. Olen erittäin hellyydenkipeä ja seurallinen, silitykset, sylitykset ja rapsutukset ovat parhautta! Lisäksi olen niin valloittavan söpö neiti, että olen meistä kissoista ainoa, joka on saanut Veera-koiran kaveriksi. Olen meistä kissoista myös suurin, vaikka en minäkään mikään iso ole, n 3,5kg. Mutta isoin silti. Ruoka vaan on niin hyvää. ♥

Haisunäädät esittäytyvät

 Nalle

 Moi! Mä olen Nalle. Saksanpaimenkoiran ja ajokoiran rakkauslapsi. Mä synnyin heinäkuussa 2004 ja muutaman eri vaiheen kautta päädyin jo nuorena miehenä nykyiseen porukkaani. Mä olen kuulemma vähän villi tapaus, mamma väittää niin, mutta se ei tajua, että en mä ole villi, mä olen energinen ja rakastan kaikkia ja haluan halata ja pussata kaikki ihmiset läpi. Mamman mielestä se ei ole sopivaa tällaiselta vajaalta 40-kiloiselta koiralta. Siis miettikää, se väittää että mä olen vajaa! Mä osaan oikeasti vaikka ja mitä juttuja, mutta on eri asia, viitsinkö esitellä taitojani. Plus että kun muualla olis vaikka mitä jänniä hajuja ja kaikkea. Ja se, että haluun mielummin tutkia jäniksenjälkiä ja seurata mihin se jänis meni, kuin istua, antaa tassua ja kieriä, ei tee musta tyhmää. Nakki tottakai muuttaa asian, tärkeysjärjestys se kumminkin olla pitää. Ja koska elämä on liian lyhyt, jotta ehtisi tutkia kaikki maailman mielenkiintoiset asiat, mä vaikutan ehkä kauheen kiireiseltä kun kumminkin haluan tutkia kaikki jutut. Kissat, joita täällä asuu on ihan mun kavereita, mä tykkään niistä. Mä tykkään oikeestaan ihan kaikista. Paitsi jotkut toiset koirat on semmosia, mistä en tykkää, jos ne alkaa tappelemaan. Muuten tykkään niistäkin. Ja hevosista tykkään kans. Siis muutenkin ku ruokakupissa, ne on hyviä tyyppejä ja niitä on kiva jahdata. Mä olen myös aika vetävä tyyppi. Mamma väittää että se tulee siitä kun vedän hihnassa ku sonni kivirekeä, mutta mä oon ite eri mieltä, kyl se tulee siitä, että mä nyt vaan oon mä.
 

Lapintähti Lenina "Veera"

Hei, minä olen Veera, olen bordercollie. Olen syntynyt kesäkuussa 2006 ja elettyäni useita vuosia eräässä perheessä, heille tuli tarve päästä minusta eroon, koska heidän piti muuttaa jonnekin, mihin minua ei voitu ottaa mukaan. Sitten päädyin nykyiseen perheeseeni. Haluan olla kaikkien kaveri ja tykkään kauheasti silittämisestä. Usein hipsinkin salaa jonkun viereen ja napitan häntä ruskeilla silmilläni ja aina ne menevät tähän samaan ja saan silityksiä. Niin helppoa kun sen osaa ja on vähän söpö lisäksi. ☺ Minä tykkään myös tehdä kaikennäköisiä juttuja, ja mielellään esittelenkin koko temppurepertuaarini joka kerta, vaikka pyydettäisiin vaan istumaan. Koska seuraavaksi kuitenkin pyydetään antamaan tassu, toinen tassu, menemään maate, kuolemaan ja kierimään. Jos esitän nämä kaikki heti, saanen nakin nopeammin, eikö vaan? Muista koirista en lähtökohtaisesti tykkää, mutta jotkut on ihan kivoja kun tutustuu paremmin. Kissat sen sijaan ovat ahdistavia. Ne tunkevat ihan lähelle ja silloin katson parhaaksi häipyä. On minulla yksi kissakaveri täällä kotona, se on ihan hyvä tyyppi, mutta nuo muut kotikissat eivät ole niin kivoja, vieraista kissoista nyt puhumattakaan. Mieleni tekisi sanoa niille räyh, mutta enhän minä nyt sellaista...

 Miksi tämä teksti on ihmeen pientä? Koirat käyneet säätämässä jotakin ja minä en enää löydä oikeita asetuksia. Nöyrimmät pahoitteluni haisunäätien tekemien säätöjen johdosta, käynkin heti pitämässä puhuttelun asetuksiin koskemisesta ja erinäisten säätöjen tekemisestä.
                                                                         Riitta

Vuokraajan matkassa

Tiistaina pääsin vihdoinkin Stiken vuokraajan kanssa yhdessä maastoon. Vuokraaja meni tietenkin Stikellä ja minä sitten muhkutammalla. Koska olin edellisen yön ollut töissä aamuun asti, sovimme tapaamisen tallille kl 14. Minä olin kerrankin minuutilleen ajoissa, ja huomasin vuokraajankin olevan jo paikalla. Löysinkin hänet kanniskelemasta vesiä hevosille ja hän oli että "moi, toivottavasti ei haittaa, että tulin jo yhdeltä ja olen tässä siivoillut karsinat ja kanniskellut melkein kaikki vedet jo". Jahas, siis haittaa, ihan hirveesti haittaa - not. Toiset jaksavat olla niin ahkeria heti aamusta. Taino, mikä nyt on kenellekin aamu (terveisin yötyöläinen)... ☺

Tullessani kävin pyörähtämässä postin kautta, sillä olin aamulla saanut ilmoituksen Stikelle saapuneista uusista kuolaimista. Sillä oli aiemmin 14,5cm kolmipala, joka oli sille aivan liian iso. Se kolisteli ja mäkelsi kuolaimia koko ajan ja jos ei tehnyt sitä, niin narskutteli hampaitaan. Sille kokeiltiin muhkutammalta lainattuja paksuja 13,5cm nivelkuolaimia D-renkaalla, mutta ne olivat arvon herra herkkäsuulle liian painavat, joskin pituus oli hyvä. Tilasin siis suoran omppukuolaimen, niin ikään 13,5 senttisenä. Asensin ne heti kiinni suitsiin ja päälle pukiessa Stikke aukoi suutaan kuin ei olisi happea saanut. "Siis MITÄ ne on nyt mun suuhuni laittaneet?!" Liikkeelle lähdettyämme suu pysyi kuitenkin kiinni. Siis ei mäkellystä, ei narskuttelua, ei mitään. Kuten ruskealla hevosfoorumillakin on kerrankin oltu järkeviä, niin kun hevonen pelaa kuolaimellaan, siihen on aina syy. Omistaja oli sitä mieltä, että se on vain tapa, mutta onhan se varmaan juu kiva tapa kun on liian iso kuolain suussa. Hmph.

Ajattelin näyttää vuokraajalle pitkän maastolenkin laukkamäkineen. Tähän asti hän on kiertänyt lähinnä hiittilenkkiä tai talonympäryslenkkiä, saaden tutustua rauhassa Stikkeen näillä lähireiteillä. Sanoin jo heti tallilla, että mulle on ihan se ja sama mitä vauhtia mennään, ihan vuokraajan ehdoilla. Muhku kyllä pysyy lapasessa jos päästellään ja jos ei niin sitten vaikka kävellään koko reissu. Hevoset olivat molemmat jotenkin ihmeen pöhköllä tuulella. Stikke vähän huijasi vuokraajaa välillä, esim. auton tullessa vastaan herra hevonen päätti "pelätä" ja poikitti keskelle tietä eikä kyennyt liikkumaan mihinkään. Vuokraaja päättäväisenä tyttönä pisti Stiken peffa autoa kohden tien reunaan seisomaan niin yhtäkkiä se auto ei oikeastaan ollutkaan yhtään pelottava "siis hei, auto, olenhan mä nyt autoja nähnyt..." Hevoset muutenkin pällistelivät kaikkea kuin sonni uutta veräjää.

Kuvituskuva aiemmalta reissulta,
tällä kertaa jäi kuvailut kuvaamatta

Yhdessä kohdassa vuokraaja sitten varovaisesti tiedusteli, josko otettaisiin vähän reippaammin. Jo vain, siispä raville. Muhku tosin oli jo valmiin ryntäämään laukkaan, kuten yleensäkin Stiken ravatessa, mutta minä pidin pääni ja muhku todellakin ravasi, ooooh. Olin ihan yllättynyt, että se kävi niinkin helposti. Sillä oli muutenkin harvinaisen seesteinen päivä tänään, jos nyt ei siis oteta huomioon sitä kaiken kyttäilyä. Mutta pidätteet menivät tavallista helpommin läpi esimerkiksi. Niin, ravattiin tosiaan, mutta koska oli satanut sitä pahuksen lunta muutama päivä sitten ja nyt oli taas lämpöasteita, niin tilsaahan siitä kertyi. Muhku sitten tilsan kasvaessa hieman kompastui ja rikkoi laukalle, jolloin myös Stikke rikkoi laukalle. Sain muhkun heti kiinni ennenkuin hevoset keksivät kisamahdollisuuden eikä Stikkekään siinä kauaa laukkaillut. Matka jatkui rauhallisissa merkeissä.

Eräällä suoralla jostakin kuului "Hei!" ja minä hieman säpsähdin, mutta huusin takaisin että hei vaan! Oletin, että kohdallamme olleessa metsässä oli joku ihminen ja ajatteli näin ilmoittaa olemassaolostaan, ettei hevoset säikähdä. Olipa ystävällistä. En tosin nähnyt ketään, eikä nähnyt vuokraajakaan, eikä hevoset olleet millänsäkään. Hetken päästä muhku alkoi hieman poikittamaan ja minä olin että mitäs tämä tällainen nyt on olevinaan ja siinä oikaistessani ratsuani satuin vilkaisemaan taaksepäin - aivan takanamme tuli kolmas ratsukko. Sanoinkin vuokraajalle, että hevonen takana ja siirryin Stiken taakse, jotta he pääsevät ohi, sillä se hevonen käveli vielä reippaammin kuin meidän hevoset yhteensä. Ratsastajanainen siinä sitten kyseli, mistä me olemme ja kertoikin itseasiassa nähneensä meidät aiemminkin ponin ja muhkun kanssa. Hetki turistiin ja sitten hän jatkoi matkaansa. Meidän hevoset olisivat kovin mielellään pistäneet tossua toisen eteen ja menneet vieraan hevosen mukaan, mutta hyvin uskoivat kuitenkin että me menemme ihan omaa tahtia tässä ja he menevät omaa tahtiaan.

Laukkamäen juurelle päästyämme muhku pisti taas polkaksi, mutta jälleen kerran rauhoittui yllättävän helposti, joskin painoi kyllä kädelle kuin höyryjuna. Odotimme, että se vieras hevonen häipyi näköpiiristä, sitten vuokraaja Stikellä lähti ravilla mäkeen, muhku nosti laukan, mutta sellaisen hallittavan laukan. Ajattelin, että pidätän hieman ja annan välimatkan kasvaa, sitten päästän laukalle. Mutta samalla huomasinkin Stiken laukkaavan, joten annoin muhkun mennä, se kun ei laukkaavaa Stikkeä kiinni saa. Voi että tamma pörisi onnellisena kun sai mennä täysii! Stikkekin oli mennyt kuulemma kiitettävän reipasta vauhtia, mutta toki sillä oli se toinen hevonen siellä edessä vetoapuna. Loppumatka käyntiä tallille asti. Minä otin noin puoli kilometriä ennen tallia jalustimet ylös, jotta sain oikoa koipiani.

Tallilla tapasimmekin tallinpitäjän, joka oli selvinnyt töistään kotiin meidän reissun aikana ja minä menin heti hehkuttamaan Stiken uusia hienoja kuolaimia, jotka tuntuivat Stikestäkin mukavilta ilmeisesti, sillä se ei mäkeltänyt niitä yhtään. Siinä sitten hihkuimme kuin pikkulikat uusia kuolaimia ja sitä, että muhku ei hionnut läheskään niin paljon kuin se yleensä hikoaa. Sillä aikaa, kun minä ja tallinpitäjä laitettiin heiniä säkkeihin, oli ihana vuokraaja jo vienyt minunkin kamani varustehuoneeseen. Heti kun selkänsä kääntää, on tämä jo ehtinyt tehdä vaikka ja mitä. ♥ Tätä me ei päästetä karkuun!

Kaksin kärryillä

Koska tänään oli aika tylsä päivä noin niinkun tapahtumien suhteen, tästä tulee aika kuvapainotteinen postaus.

Tänään meillä oli Sannin kanssa yhteisheppapäivä jälleen, mutta koska muhkutamma tuuttasi varattua toiselle vuokraajalle, ajattelimme mennä Stiken kanssa kärryttelemään. Ajellessamme kohti tallia ja minun siinä samalla syödessä Sannin leipomia ihania homemustikkamuffineja (toim. huom. muffinit olivat oikein hyviä, eikä yhtään homeessa, ulkonäkö oli vaan vähän.... tuota... kyseenalainen) tallinpitäjä soitti, että vuokraaja oli vaan käynyt taluttelemassa muhkua, joten voitaisiin ottaa sekin mukaan matkaan. Turvallista autoilua vol 365: ajan, syön pullaa ja puhun puhelimessa talvikelillä... Onneksi olin ahkera tyttö eilen ja vaihtelin autooni talvirenkaat alle, ettei sentäs kesäkumeilla luisteltu menemään.

homemuffinit, nams, suorastaan mums.

Anyhow, molemmat olimme vähän "njääääääh" tallinpitäjän ehdotukselle, koska halusimme mennä yhteiskärryttelemään, plus että minulla ei ollut ratsastuskamat mukana. No sitten ratkaisimme asian sillä, että mennään ensin Stigun kanssa kärrylenkki ja sen jälkeen muhkun ja ponin kanssa lyhempi lenkki. Tallinpitäjä kertoi myös, että arvon rouva muffelilla on taas kiima, ja se katselee Stikkeä ruusunpunaisten silmälasien läpi koivet harallaan ja ruikkii koko ajan. Siis onhan Stikke juu melko miehekäs ja kaikkea, mutta tarvitseeko se kiima järjestää joka kuukausi?

"hoi orhiiii, täällä olis tammaa tarjolla!"

Kun vihdoin tallille pääsimme, oli aidan takana jono vastassa: "ruokaa!" Minä käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin napsimassa pari otosta, sillä olin kerrankin vaivautunut raahaamaan kameran mukaan tallille, ettei aina tarvitsisi tyytyä puhelinkuviin (ja siltikin niitä löytyy tästäkin postauksesta...). Muhkutamma ei päässyt kameran eteen, mutta Stikke ja poni pääsivät parin räpsyn verran. Poni se on vaan niin älyttömän söpö nappisilmineen ja pörröturkkeineen, tui. ♥

Kun kuvat oli räpsitty, Sanni otti ajohevosemme sisälle ja minä kävin antamassa muhkulle ja ponille vähän eväsheinää tarhaan. Sitten kävin penkomassa kaikki mahdolliset kolot, mistä voisin kuvitella löytäväni lenkkiavaimen, jotta saan kiristettyä kärryn hieman vaappuvan renkaan, ettei putoa matkalle. Sillä aikaa Sanni harjaili Stikkeä. Lopulta löysin kuin löysinkin sopivan kokoisen avaimen ja sain renkaan kiinni. Laitettiin avain kameralaukkuun reissun ajaksi, jos tulee renkaiden kanssa jotakin ongelmaa, niin on työkalu mukana. Hevonen saatiin kuntoon ja eikun menoksi. Minä talutin Stiken pihalle kärryjen luokse ja esittelin taas kerran ne samat kärrit sille ja paukutin ja kolistelin niitä, mutta ei se siitä juuri välittänyt. Lähinnä ihmetteli, et mitä sä oikein teet? Hihnoja kiinnittäessämme, Sanni toisella ja minä toisella puolella, Stikke seisoi oikein kiltisti paikallaan vapaana. Toki olin valmiudessa ottamaan valonnopeudella kiinni ohjasta, jos se päättää häippästä, mutta ei päättänyt, seisoi vaan. Mutta kun hihnat oli kiinni ja kaikki lähtövalmiudessa sitä lukuunottamatta, että kapteeni ja ensimmäinen perämies eivät olleet vielä kärryillä, Stikke oli sitä mieltä että nyt mennään. Mennään jo! Mennäänmennäänmennään!!!! Kuvaaja (=minä) halusi saada Stikestä hienon pääkuvan, Stikke halusi mennä ja Sanni halusi opettaa Stiken seisomaan paikallaan sen aikaa, että kuski(t) pääsee kyytiin. Elisiis: hevonen steppaa edestakaisin, Sanni karjuu vieressä lapsille sopimattomien sanojen säestyksellä, että seiso paikallasi ja minä sohin hevosen pään vieressä kameran kanssa.

Lopultakin Sannin saatua hevonen seisomaan ja meidän kammettua itsemme kyytiin, pääsimme liikkeelle. Tarkoituksena oli ajella pitkä lenkki ihan rauhaisaan tahtiin, ettei käy kuten viimeksi - hevonen meni ihan totaalisen jumiin. Siispä tiedossa käyntilenkki, ehkäpä hieman ravia. Alkumatkasta Stikke tosin oli sitä mieltä, että eikä kävellä, mennään täysii! Kuski (=Sanni) sai kuitenkin jälleen tahtonsa läpi, ja Stikke malttoi lopultakin todella ihan vain kävellä. Me Sannin kanssa juttelimme niitä näitä ja nauroimme ihan kippurassa välillä niin, että toisinaan oli epäilys, putoaako joku kärryiltä nauraessaan. Stikkeä ei meidän räkätys tuntunut häiritsevän, se etsi vain mielenkiintoisia sivupolkuja, joihin se olisi halunnut mennä tutkiskelemaan. Onhan se nyt paljon hauskempaa kuin tallustella suoraa tietä pitkin. Välillä se hamusi matkaevästä suuhunsa, kun sattui joku heinänkorsi tai oksa tulemaan sopivalle etäisyydelle suuhun nähden.

Näky, jota ihailimme reilun tunnin ajan

Tässä kohtaa kuvaaja roikkui puoliksi
kärryjen takareunan yli ja toivoi, ettei
tapahdu mitään äkillistä, joka aiheuttaisi
putoamisen... Ei tapahtunut.

Kapteeni Sanni (oikealla) ja ensimmäinen
perämies Riitta (vasemmalla)

Kun pääsimme laukkamäen läheisyyteen, kuului jo etäältä haukku, ja arvasimme ystävämme Halla-koiran olevan taas vapailla markkinoilla. Tosin tällä kertaa ei yksin, siellä oli pari muutakin koiraa irrallaan. Stikkeähän ei koirat heilauttaneet millään tavoin, ja Halla fiksuna koirana pysyykin poissa hevosen jaloista, kunhan juoksee vieressä ja haukkuu. Sen sijaan toinen vierailevista tähtösistä, ruskea labradorinnoutaja, tuli hyppimään suoraan Stiken eteen ja nousi takatassuilleen haluten nuuskia Stiken turpaa. Paitsi että Stikkeä ei edelleenkään kiinnostanut, ja se suunnilleen käveli koiran yli. Kolmas koira - samanlainen ruskea labbis - pysyi pihassa, eikä tullut ollenkaan tekemään tuttavuutta. Koirat häipyivät pian kuvioista ja me jatkoimme matkaa kohti laukkamäen kiertomäkeä. Niin, paitsi että siitä on tullut Stikelle se the mäki, koska ei paljon pyytää tarvinnut, kun se ampaisi mäen juurelta jo laukkaan. Sanni kiskoo ohjista, että eikun ravia, ja Stikke senkun pinkoo "eikun laukkaa!". Hetkittäisesti saatiin laukka pudotettua raviin ja taas Stikke polkaisi laukanpoljentoon. Minä peitin naamani toisella kädellä, ettei tule tilsaylläreitä päin näköä ja toisella kädellä pitelin kärrynlaidasta kiinni, etten a) putoa ja b) kierähdä Sannin päälle, jolloin Sanni a) rusentuu tai b) putoaa. Sanoin Sannille myös, että siinä mutkassa on se railo, väistä sitä. Mäki siis on hiekkapohjainen ja sadevesi on kaivertanut siihen sellaisen pienen ojan. Sannilla tosin oli hevosessa pitelemistä, tilsojen väistelyä sekä kyydissä pysymisen yritystä, joten se ohjaaminen oli vähän toisarvoinen juttu. Sitten tunsin, kuinka kärryt lähtivät liiraamaan sivusuunnassa, nice, ajettiin siis suoraan siihen juuri mainitsemaani railoon toisella renkaalla. No, onneksi se ei sentään mikään kanjoni ole, joten äkkiäkös Stikke meidät sieltä ylös kiskoi ja kärrytkin kulkivat taas suoraan. Sanni sai kaahottavan hevosen seis ja matka jatkui käynnissä hevosen höyrytessä. Ja me naurettiin taas.

Tallille päästyämme Stikke piti oikein loimittaa, se oli hieman hionnut pikku spurtin myötä, vaikka tosiaan koko muu lenkki mentiin ihan käynnissä vaan. Samoin jalat kylmättiin, minulla tosin oli hieman erimielisyyksiä kylmäpussin kanssa ja siitä tulikin aikamoinen viritys. Mutta hei, ei sen väliä miltä se näyttää, kunhan se toimii. ☺ Muhkutamma ja ponikin otettiin sisätiloihin madotusta varten. Me ilmoitimme olevamme laiskoja ja kylmissämme, joten muhku ja poni saivat olla tällä kertaa liikuttamatta. Madotettiin tyypit, jonka jälkeen kamat pois ja syömään. Taas oli sunnuntain perinteinen perheateria, jonne meidätkin kutsuttiin. Minulla alkoi viime yön nukkumattomuuden jälkeen olemaan sellainen olo, että pyörä pyörii, mutta hamsteri on kuollut, joten melko pian ruokailun jälkeen poistuimme paikalta. Kotona purin kamerasta kuvat koneelle. Avatessani kameralaukun huomasin heti, että hups, jotakin unohtui. Arvaatteko mitä? No se alussa mainitsemani kiintoavainhan se siellä pilkisti. Nooo, tiistaina on seuraava heppapäivä, palauttelen sen silloin, toivottavasti kukaan ei ehdi kaivata juuri sen kokoluokan avainta sillä aikaa. ☺

Nomutta, mikäs se sieltä pilkistää... ☺

Nöpöhölkän yritystä

Heipodei taasen! Käytiin tuossa, hmm.. Tiistainakos se oli liikuttamassa Sonja sekä Stikke. Nyt kun meillä on vihdoin ja viimein omat kärryt, jotka ovat jopa semmoiset, että niihin mahtuu lämppäriluuska väliin (lainakärryillä oli siis ajettu suokkiravureita, mutta Stikkujalkainen ei silti mahtunut kunnolla aisojen väliin) päätimme viedä kärryt testiajelulle. Hepo valjaisiin ja menoksi. Vai? Alkaa olla tuttu sana minulle tämä "vai." Valjastus meni siis hyvin, Stikke seisoi kiltisti paikoillaan minun ja Riitan viritellessä kärryjä kiinni, aika kaukana oli käytös meilläoloaikansa ensimmäisen ajokerran meiningistä, jolloin siis vaihteet olivat täysillä taakse, paniikissa paikoillaan ja täysiä eteen. Kuulostaa lupaavalta, eikö? Ja silti me hullut päätettiin, että kyllä tästä vielä ajohevonen tulee. Kärryillepääseminen oli oma lukunsa, enkä sitä nyt tässä sen kummemmin erittele, totean vain, että jännittynyt hevonen ja joka paikkaan pää edellä sukeltava kuski, eivät ole hyvä yhdistelmä. Ei, en kaatunut naamalleni kärryihin sitten kuitenkaan.

Reissun päällä ja Stikellä virtaa. Wuhuu. Ei haittaa, me ollaan kärryjen kanssa liikenteessä, antaa painaa vaan! Järki ja muiden tieosakkaiden pelko sitten kumminkin voitti ja käveltiin vaan. Asiaanhan ei tietenkään vaikuttanut mitenkään ylivirtava Muffeli von Muffelsson, joka hönki (aina ravattuaan meidät kiinni, kun ei pysynyt Stiken käynnissä mukana) kokoajan niskaani. Käännyimme talolenkille, ja koska Sonjalla ja Riitalla tuntui olevan jonkinsortin kommunikointiongelmia, päätin, että nyt opetetaan Stikke seisomaan paikoillaan kärryt perässä! Yritykseksi jäi. Ekat 20 sekuntia Stikke malttoi päätään viskoen seistä, mutta seuraavassa hetkessä kaakkimus päättikin heittää kärryjen kera kolikon päällä ympäri ja "Sonjaaaaaa, älä jätä!" Voi prkl...... Ei Stikke kauas mennyt, vahingosta viisastuneena otin heti kunnolla kiinni ja seis, mutta taas, ei olisi pitänyt päästää Stikkeä kääntymään alunalkaenkaan. Ehkä mä joskus vielä opin. Kun piti kääntyä jatkamaan lenkkiä, Stiken reaktio oli, että "en mä voi, tuolla on mutaa, kaviot kastuu!" Justjoo, 16v ex-ravuri, joka ei jumalauta osaa kärryillä kääntyä. Kääntyihän se, kun tarpeeksi houkutteli, eikä antanut vaihtoehtoja. Seuraavaksi vuorossa oli sitten laukkasuora ja Riitta infosi minulle jo hyvissä ajoin ennen suoraa, että menette sitten pois alta, Sonja tulee ja lujaa! Selma homma, kyllä täältä pesee ja linkoaa, viivoille koska vaan! Hähää! (Kyllä sitä kärryiltäkäsin ollaan niin rohkeeta ja polleeta likkaa niin...) Suoralle päästyämme suoristin Stiken ja pyysin ravia. Ja jumaleissön että se lähti! Ihme etteivät kipinät sinkoilleet kavioista, kun laajaliikkeinen ja iso ravuri pisteli menemään. Intoa mennä oli senverta, että kuski alkoi pohtimaan että riittääköhän tää suora, vai jatketaanko ojan (syvän ojan) yli pellolle ja lujaa. "Prrrrr, Stikkeee, prrrrr, hitaaaammin, prrrr. Stikke, prrrrr!" Hiukan hidasti, mutta ei tarpeeksi. Täytyy siis ottaa tehtävälistalle nyt rennon nöpöhölkän opettaminen Stikelle, kärryt eivät meilläpäin tarkoita, että aina pitää mennä täysiä.

Tallilla purettiin heposet varusteista ja hoidettiin jalat. Riitta sitten Stiken jalkoja putsatessaan kyseli, että niin, tota, oliko tällä kenkä kun me lähdettiin? Mitä perrr.. Ilmeisesti vauhdin huumassa, oikean etusen kenkä oli päättänyt lentää pöpelikköön. No, eipä tuo ollut hevosta missään kohtaa lenkkiä vaivannut, joten ei muutakuin soitto luottokenkääjällemme, jonka ensimmäinen ohje oli "ammu se elukka." Kiitos hei! <3 Saatiin kuitenkin sovittua irtokengän lyönti seuraavalle päivälle. Selvisi tässä samalla, että Stikellä on kuin onkin taipumusta irtokenkäilyyn (luottokenkääjä tätä vähän kuulemma oli epäillytkin nähdessään rakkaan kaakkimuksemme kaviot ensimmäistä kertaa), joten nyt sormet ja varpaat ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tämä tossu (ja ne muut kolme) pysyvät jalassa.

Stikke, statisti ja Sonja <3

Heppatyt.. Pojan paluu!

Uutta postausta pukkaa heti perään, toivottavasti kelpaa. Eli, nyt kun ystävämme Jouni on saatu innostumaan hevosista uudelleen, eikä intoa suinkaan vähentänyt vatipää lämpöisemme (kaikella rakkaudella <3), ja Sonjalle ei Jounia vielä voi laittaa selkään (kun ei tällainen pidempäänkään ratsastanut sitä pitele), keksin loistoidean. Mitäs jos, laittaisin Jounin vuokrahevoseni Axun kyytiin? Jounilta asiaa tiedustellessani, idea oli kuulemma oikein loistava, joten eikun tuumasta toimeen! Koko homma meinasi peruuntua, kun Jouni ilmoitti pääsevänsä lähtemään kotoaan vasta n. puoli viiden aikaan illalla, ja ajattelin, että noniin, en mä kyllä haluaisi pimeällä mennä, mutta onneksi otsalamput on keksitty, ja Jounilta semmoinen jopa löytyi. Hienoa, eikun siis hevostelemaan!

Axu kohtaloonsa alistuneena, otanpa vähän heinää, niin kestän harjaamisen.

Saavuin itse tallille hieman ennen Jounia, ja mukava tallinpitäjä olikin ottanut hevoset jo sisään. Huokaisin helpotuksesta, ihanaa, en joudu rämpimään mudassa, pilkkopimeässä tarhassa ja käsikopelolla arpomaan mikä näistä hevosista on Axu. Hain harjan ja avasin karsinan oven. Axu tuli korvat luimussa vastaan ja ilmoitti näin, että mulla on heinää, mene muualle. Onneksi tunnen Axun jo senverta hyvin, että tiedän, että vaikka se uhkailee ja tulee korvat luimussa ja naama nyrpeänä vastaan, se ei tule ihmisen päälle, ja jos tulee, silloin on jotain _todella_ pahasti vialla. Harjailin hevosta kaikessa rauhassa, kun ovelta kuuluu varovainen "päivää taloon." Kas, urhea heppailijamme on saapunut. Huutelin Axun kyljen tienoilta heipat ja Jouni osasikin helposti oikean karsinan kohdalle, kyseli tosin, että uskaltaako tänne edes tulla, kun tamma on tuon näköinen heti kättelyssä. Harjattuani Axun, otin sen käytävälle satulointiin. Vaikka Axu karsinassa luimii ja kiukuttelee, käytävällä se seisoo oikein nätisti ja yleensä jopa torkkuu harjauksen ajan. Jounille olin luvannut, että hän pääsee nyt oikein Mustangin kyytiin ja heitin Axulle estesatulan selkään, se kun on Mustang merkiltään. Vielä heijastinloimi päälle ja kuolaimet suuhun ja olimme valmiit reissuun. Menin itse ensin, koskapa lupasin Jounille näyttää kuinka läski liikkuu (Axu on siis hieman Sonjaa isompi, massiivinen pv-muhku risteytys) ja tämähän tapahtuu parhaiten laukkamäessä, mäki on tosin eri, kuin Sonjan ja Stiken luona oleva mäki, koskapa hevonenkin on ihan eri tallilla.

Jouni rapsuttaa Axua ja vähän pehmittää näkkärinaamaista tammaa.

Matka meni tosiaan hyvin, käveltiin vaan ja juteltiin Jounin kanssa niitänäitä, kertoilin Axusta ja tähänastisesta taipaleesta tamman kanssa ja demonstroin millainen on kunnon maastoratsu, eli pidin kokoajan ohjat täysin löysällä, jopa autojen tullessa vastaan/mennessä takaa ohi. Jounin kommentti oli, että onpas siinä lunki ja jopa laiska hevonen, Axu kun tallusteli verkkaiseen tahtiin etiäpäin, eikä Jounilla ollut mitään ongelmia pysyä vauhdissa mukana. Laukkamäkeä lähestyessämme, halusin hieman taas näyttää Jounille "hevostani" ja keräsin ohjat. Axu tietää, mitä tämä merkitsee tällä tiellä, ja jalka alkoikin nousta huomattavasti reippaammin, siirtyipä reipas heppani pörinän ja pärskinnän säestyksellä raviinkin ihan oma aloitteisesti. Jounilta tulikin kommenttina että "Jahah, tässähän joutuu oikein perässä juoksemaan, taitaa olla tuttu paikka." Pyysin Jounia tulemaan ihan peesissä vaan, että näkee kun lähtö tapahtuu. Axu on täysin eri maata kuin Sonja taikka Stikke, tällä hevosella voin 100% varmaksi sanoa, että jarrut löytyy. Toki jos lentokone tippuu viereen, tai jotain muuta maata mullistavaa tapahtuu, lähtee se Axukin lapasesta, eikä välttämättä pysähdy ihan heti, mutta noinniinkun normitilanteessa, laukkamäessä, sänkipellolla jne, tamma on täysin kontrollissa. Sopivaan kohtaan tullessamme, annoin Axulle laukkapohkeet, ja tamma lähtikin virtavaan tapaansa kuin tykinkuula piipusta ja tanner tömisten. Vähän joutui mäen loppupäässä maiskuttamaan, että ylösylös vaan, Axu kun on perusluonteeltaan vähän laiskahko tyyppi, toki satunnaisia virtapäiviä, jolloin ainoa askellaji on täysiiiiii, löytyy tältäkin tapaukselta. Mäen päältä lähdettiin takaisin alaspäin, Jounille jotain lupailin laukkamäestä. Eikun minä alas ja vaihtokuski kyytiin. Jalustimetkin olivat kuulemma ihan sopivat, vaikka olenkin Jounia viitisen senttiä lyhyempi. Toki, jos toinen haluaa leikkiä jockeytä ja mennä polvet suussa, mikä minä sitä olen estämään. Muutamat toimintaohjeet Jouni kyseli, kehotin vain kääntämään Axun laukkamäkeä päin ja antamaan avut, Axu hoitaa homman himaan. Ei Jouni tammaa ihan ympäri saakka tainnut saada, kun Axu totesi että jaha, let's mennään ja ampaisi matkaan. Ei yhtä vauhdikkaasti kuin minun kanssani, mutta normilaukkaa reippaammin kuitenkin.

Erittäin laadukas kuva kypärälampun valossa.

Mäen päälle könyttyäni totesin Jounille, että noniin, nyt alkaa tämä extreme-osuus, elikkä juuri hevosen levyinen polku, joka kiemurtelee puiden välissä ja on haastava valoisallakin, saatika pilkkopimeässä otsalampun valossa. Polusta selvittiin hienosti ja jatkettiin matkaa tallille, Axun about hönkiessä niskaani. Jouni kyseli, että seuraakohan hevonen minua, vai kuunteleeko hänen ohjaustaan. Minulle nousivat pienet pirunsarvet päähän ja päätin testata asian, siispä pinkaisin juoksuun, toki Jounille mitään asiasta mainitsematta. Axu lähtikin ravilla perääni ja Jouni totesi nauraen, että joo, eipä taida hänen tekemisillään paljoa olla täällä selässä vaikutusta. Jatkettiin matkaa tietä pitkin, ja koskapa oli pimeä ja näki hyvin, että autoja ei ole tulossa, sanoin Jounille, että kyllä sillä Axulla saa reippaaminkin mennä, josko hän haluaisi vähän lisää laukkaa kokeilla. Pirunsarvet pysyivät päässäni, sillä en maininnut mitään siitä, että Axu ei välttämättä vieraan kuskin kanssa nosta laukkaa, kun se on minunkin kanssani välillä vähän hakusessa, jos Axulla on tammapäivä, ja vähän laiskottais. On muuten suht huvittavan näköistä, kun tuonkokoinen hevonen painelee pää pystyssä hirveää kaahotusravia eteenpäin, raavaan miehen karjuessa selässä laukkaa. Nousi se laukka sitten lopulta, ja laukkasivatkin pitkähkön pätkän etipäin. Saadessani parivaljakon kiinni, Axu tulikin heti tervehtimään, että miksi jätit mut ihan yksin tuon kamalan ihmisen kanssa, se pakotti mut liikkumaan, yhyy.

Axun pikkuinen takatassu, joka on jeeeee, pitkän tauon jälkeen taas kengässä <3

Tallilla tuupattiin hevonen karsinaan jatkamaan heinien syömistä, riisuttiin varusteet, vietiin ne paikoilleen ja toki namitettiin heppa piloille, oli se vaan hieno tamma taas. Kysyessäni Jounilta, mitä mieltä hän oli vähän muhkummasta ja astetta leveämmästä kulkupelistä, myönsi tykkäävänsä tästäkin hepasta, ja tulee mielellään uudelleenkin kokeilemaan. Hyvä homma, ei siis vieläkään saatu kitkettyä uudelleenvirinnyttä heppainnostusta miehestä :)

Itsemurhareissu osa 2: Sonja

Muffeli von Muffelsson/Kuvaajana Riitta.

Jepajee, eli itsemurhareissu part 2, ja tämännäköisen otuksen kanssa piti siis lähteä lenkille. Olen tässä Sonjaratsastelussa päässyt jo siihen pisteeseen, että enää en pelkää Sonjan vauhtia, taikka sitä jarrutusmatkaa, pelkään sitä, että jos se tekee sivuloikan täydessä vauhdissa (mitä ei kuulemma tee), ja minä tipahdan kyydistä, kuinka paljon se sitten sattuukaan. Tai, että Sonja tekee itselleen niin tunnusomaiset kolikon päällä ympäri ja täysiä toiseen suuntaan, viis siitä, että kuski lensi kenttään jo siinä "kolikon päällä ympäri" kohdassa.

Enihau, hevoset kuntoon ja eikun selkään. Vai? Selkäännoustessa tajusin, että ny on joku pielessä, mutta pääsin könyämään selkään siitä huolimatta, että Sonja vähän potkiskeli taaksepäin ja oli sen oloinen, että et ole mun selkään kiipeämässä. Tajusin sitten siinä puolessavälissä, että nyt on vissiin satula vähän hassusti. Selässä istuessani, huomasin, että se satula tosiaan on hassusti, nimittäin istuin satulan siiven päällä. Oho. Josko ensikerralla kiristäisi sen vyön kunnolla ennenkuin kiipeää selkään, säästää itseään, ja hevosta.

Sonjaparkakin seisoo kuin sahapukki, kun plussapallo vähän nousi selkään, niin...

Riitta jotain siitä empaattisuudesta mainitsi, niin mainittakoon, että tässä kohtaa se oli Riitta, joka meinasi kuolla nauruun. Kyllähän minä olen jo tovin ratsastanut ja osaan satuloida hevosen ja silleen.

Alkumatka sujui hyvin, Sonja tuntui lähinnä siltä, että tammaa ei voisi vähempää kiinnostaa mikään ratsastusreissu, ja tuolla ojassakin on todella rumasti irvistäviä oksia ja heiniä, jos mentäs kotiin vaan. Ei käy, mehän mennään tappamaan itsemme, sinä et hevonen sitä pilaa. Mannejen Hevosmiesten tullessa vastaan rääkäisin Riitalle, Sonjan pöhistessä ja vähän polkatessa allani, että nyt mennään tonne sivutielle ja vähän hapiaan, tää ei pysy. Hyvin meni kun pelottava suomiputte jäi selän taa, ja välimatkaakin tuohon kauhistukseen oli se 30 metriä. Tämän episodin jälkeen, Sonja oli taas sitä mieltä, että onks pakko jossei taho, edelleen vastaus oli sama, kyllä on. Sonjan temppuilu kanssani johtuu siis tasan siitä, että olen sille vieläkin se vieraampi ratsastaja, ja aina välillä täytyy kokeilla, että voikos tuota viedä kuin märkää rättiä, vai pitääkö mennä sen käskemään suuntaan. Matka jatkui, välillä näkyi pelottavasti irvisteleviä oksia ja vaikka ja mitä, Sonja oli sillä mielellä, että mut kyllä syödään tällä reissulla, mutta ihan hyvin pysyi hanskassa. Mannejen Hevosmiesten hevonen tuli uudelleen "vastaan," tällä kertaa vaan takaapäin, ja Sonjan reaktio oli peruuttaa pusikkoon ja alkaa tapailemaan polkka-askelia. Riitalle infosin, että tämä lähtee, jolloin sekunnin sadasosassa teimme saman ratkaisun, alas selästä. Ohitus meni hyvin, tosin vähän sain itseäni hävetä. Eikö minulla senvertaa hevonen pysy käsissä, että toinen hevonen voisi mennä rauhassa ohi? Noh, Sonja on Sonja, sillä on selkeää luottamuspulaa minuun, ja tämä korjaantuu vain ratsastamalla.

Matka jatkui taluttaen, vertailimme Riitan kanssa fiiliksiämme ja opetimme hevosille, missä kohtaa kuskin takana kuuluu kävellä. Ei ole ok, että silmäkulmaan hiipii pikkuhiljaa hevosen turpa, jota seuraa koko pää, sitten kaula ja hupsvaan, lopulta ollaan hevosen etujalan kohdalla. Laukkasuoran tullessa näkyviin ja pupuperheen pitäessä show'ta housuissani vänisin Riitalle, että kun tiedän etten hallitse Sonjaa vaikka sillä olisi mitä suussa, mutta toisaalta kovaa meneminen on siistiä, ja toisaalta luotan Sonjaan myöskin, mutta kun en halua kuolla kivuliaasti, kuten hevosen selästä putoamalla saattaa käydä. Kuten Riitta jo sanoikin, miksi se pelkojen kohtaamiskerta ei olisi nyt, minä taasen toin esiin pointin, että miksi sen pitäisi olla nyt. Pitkäätikkua vetäessäni, meinasin jo sanoa, että anna se Stikke tänne, mutta jokin minussa sanoi, että tämä katsotaan nyt loppuun saakka ja jos löydän itseni ojanpohjalta, niin so be it. Vaiston varassa sitten nappasin sen pidemmän tikun, ravistin puput pöksyistä ja kampesin itseni muhkun selkään. Senverta vielä jänisti (kaikki puput eivät sitten vissiin vielä tippuneetkaan kyydistä), että sovittiin laukkaavamme vasta suoran päässä olevan mäen, se on niin lyhyt, että sen nyt menee vaikka päällään seisten, ja jos jompikumpi hevosista keksii jotain, on toinen hevonen kuitenkin senverta lähellä, että mitään pahaa paniikkia ei pääse syntymään. Riitta tarkisti useaan otteeseen, että olenko nyt valmis ja kun vihdoin sanoin taikasanan "valmis" lähti Stikke eteenpäin. Tässä vaiheessa minulta katkeaa filmi Stiken tekemisistä, kuulen vain "fututumfututum," huudan Riitalle että "tää tulee ohi!" ja nappaan tukevan otteen muhkutamman harjasta. Ei se Sonja mennytkään täysiiii, kun tajusi, että Stikke ei tulekaan perässä yhtä reippaasti, mutta aika kovaa mentiin kumminkin. Mäen päällä sain Sonjan seis ihan normaaleilla pidätteillä, ja lähdettiin nopeasti takaisin Stiken luo, enhän tiennyt, miten se reagoi Sonjan yhtäkkiseen "katoamiseen." Eipä niillä mitään hätää ollut, ja kun itsekin vielä olin elossa, matka jatkui. Laukkamäkeen. The Laukkamäkeen. Mäki on siis erittäin jyrkkä ja aina hyväpohjainen mäki, jossa on turvallista päästää hevoset menemään ylös niin kovaa, kuin kavioista irtoaa. Sonjallehan tämä on tosiaan jo tuttu paikka, ja se oli sitä mieltä, että mennään, Tamma tahtoo! Riitan kanssa oltiin sovittu, että ei lähdetä nyt tähän mäkeen (Riitalle vissiin myös pari pupua jäänyt poisto-operaatiosta huolimatta), vaan kierretään ja vedetään sitten pienempi mäki ylös. Sonja oli täysin eri mieltä, tamma veti polkkaa, riverdancea ja vaikka mitä suvijuhlaliikkeitä, lähinnä poikitti, pyöri, pakitteli ja yritti ryöstää laukalle. Itse roikuin "henkeni hädässä" ohjissa kiinni, ja koitin saada Sonjan tekemään vaikka pohkeenväistöä, tai jotain, että se ei lähtisi täysillä mäkeen, mutta ei, Sonja oli täysin suuton, korvaton, kyljetön. Riitalle huutelin, että oottakaas vähän ja jossen saa Sonjaa sinne, niin nähdään mäen päällä. Loppupeleissä sain jotenkin ohjattua muhkun väistämään Stiken perään ja matka jatkui, Sonjan pöhistessä ja poikitellessa edelleen, mutta kumminkin oikeaan suuntaan.

Tästä harjasta on hyvä ottaa kiinni laukkamäessä.

Seuraava mäki, Sonja päätti, että kun varsinaiseen mäkeen ei päästy, tämä kelpaa ihan yhtä hyvin, ja peruutti taas ojaan. Jep. Näin juuri. Hyvä Sonja, täältähän sinä toki pääset laukkaamaan täysiä mäen ylös! Tai sitten et. Matka jatkui "potkittuani" Sonjan ojasta ja pysähdyimme Riitan kanssa keskustelemaan marssijärjestyksestä tähän mäen loppupuoliskoon. "Voidaanhan me tietty kävelläkin vaan." "No ei, mä haluaisin kyllä nyt laukata, sitä varten me tänne tultiin, mut en haluais tulla takana, kun mä en tätä pitele, ja tullaan sitten ohi kumminkin" .. "Huoh, no mee nyt sit ekana." Sitten lähdettiin, Sonjalle laukkapohkeet, joita Muffeli von Muffelsson ei ihan heti tajunnut, muutama maiskutus ja sitten mentiin. Sonja painoi mäen melkein täysiä ylös, mutta mäen ollessa normaalia mäkeä puolta loivempi, sekä matkan lyhyempi, mäen jälkeen tulevan suoran nähdessään, Sonja tuntui toteavan, että hei, mulla on vielä virtaa, hei, tossa olis suora! Tänttäntädädänttän, tädänttänttäntää (teille jotka eivät tajunneet, Pirates of the Caribbeanin taistelukohtauksien tunnari). Annoin Sonjan mennä muutaman askeleen, mutta aloitin pysäytystoimenpiteet hyvän matkaa ennen tähän tiehen risteävää tietä, jolla saattaa sitten ollakin muuta liikennettä. Hyvin pysähtyi, ja jäimme odottelemaan Riittaa sekä Stikkujalkaista ystäväämme. Nättiä laukkaa tulivat, Stikkekin korvat hörössä. Riitan kertoessa verisen naaman mahdollisuudesta, pelästyin, että mitä siellä on oikein tapahtunut, onko Riitta tippunut pusikkoon/kivikkoon vai mitä ihmettä. Onneksi ei näin, ja kun naamakaan ei ollut veressä, purskahdin räkänauruun. Vai hevonen löi sua turpaan, hähähähähähähääääää. Juu, sitä ne neljän tunnin yöunet teettää, kaikki on hauskaa. Varsinkin Riitan kanssa, samanlainen luonne takaa sen, että kumpikaan ei tuommoisesta naurusta suutu ja jos suuttuukin, yksinkertainen anteeksipyyntö korjaa asian.

Loppulenkki meni hyvin, mitä nyt "ihmisen ilmoilla" kulkiessamme kuulimme takaata viritetyn mopon pärinää, ja Sonja ilmoitti tanssahtelullaan ja pyörimisellään, että hän ei tuota hirvitystä jää katsomaan. Koin siis parhaaksi jalkautua, ennenkuin oikeasti käy jotain. Ei se mopo sitten tullutkaan ja pääsimme sen kummemmitta välikohtauksitta kotiin saakka. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja nyt olemme vakaasti päättäneet, että seuraava reissu on erilainen, olemme rohkeita, ja hätistämme puput tiehensä, ennenkuin ne edes pääsevät housuunloikkaamisetäisyydelle. Nih!

Muffelilovea <3

Itsemurhareissu osa 1: Stikke

Oltiin Sannin kanssa jo jonkin aikaa puhuttu, että tänään se tapahtuu, me NIIIIN kuollaan. Jaa mistä on kyse? Noh, kun meillä on se muhkutamma, jota ei pitele mikään kun lähdetään laukkaamaan ja sitten meillä on se Stikkujalka, jolla on myös menohaluja, tosin (yleensä) vähän paremmat jarrut. Ja sitten se on se Sanni, joka yleensä menee Stikkujalalla ja minä muhkutammalla ja kaikilla on niin mukavaa. Mutta, koska mukavuusalueella oleminen on niin last season, niin vaihdettiin hevosia. Sanni muhkutamman kyytiin ja minä Stikelle. Ja sitten niillä pitäisi laukata. Ja sitten me niin kuollaan kaikki.

Joten, minäpä kerron oman osuuteni asiaan Stiken selästä käsin.

Tallin pihassa Stikellä oli taas niin kovin vaikeaa tuo paikallaan seisominen. Selkään noustessa malttoi kyllä, mitä nyt seisoi liian lähellä selkäännousujakkaraa ja jouduin asettelemaan herra hevosta ja jakkaraa pari kertaa uudelleen, jotta pääsin kyytiin. Kun kuski oli selässä, oli Stikke sitä mieltä että voitaisiin vaikka mennä. Mitä nyt satulavyö on vielä kiristämättä ja jalustimet liian pitkät ja eri mittaiset, ei niitä ole aikaa ruveta säätelemään, mennään jo! Kuski oli tästä vähän eri mieltä ja manasi selässä että on siinä meillä heA-tason hevonen, joka osaa prkl piffit, paffit ja sarjavaihdot, muttei seistä paikallaan. Askel kerrallaan Stikke hivuttautui kohti tietä kuskin säätäessä remmejä ja piuhoja kohdilleen samalla yrittäen pidättää hevosta ja kääntää takaisin pihaan päin. Lopulta oli osaset säädetty ja päästiin liikkeelle, paitsi että ne jalustimet oli sittenkin eri pituiset. Note to myself: uudet hihnat jalustimiin asap, jotta voi luottaa siihen, että kun ne on samoissa rei'issä, ne myös on samanmittaiset. Itse päin persettä lisätyt reiät on ehkä jotain ihan hirveää. Siispä heti seuraavassa risteyksessä n. 50m päässä taas säätelemään, samalla kun odoteltiin vastaantulevan auton menevän ohi. Siinä kyllä maltettiin seistä paikallaan niin hienosti, ihan kuin ei muuta olisi ikinä tehtykään. Pihasta vaan on näköjään hirveä kiire pois.

muhkutamma ja Stikkujalka aiemmalla reissulla

Alkumatka (eli about puolet reissusta) käveltiin vaan, ihan huvin, urheilun, alkuverryttelyn ja hevosiin tottumisen takia. Onhan Sanni ennenkin mennyt muhkulla ja minä Stikellä, mutta ei ennen tuolla pitkällä lenkillä eikä ainakaan niin lujaa, mitä oli tarkoitus mennä. Hui. Siinä samalla tsemppailtiin toisiamme, että oli kiva tuntea ja ei se kuoleminen vaan se kipu. Tosi positiivisia oltiin :) Hevoset ja kuskitkin hieman rentoutuivat kunnes edessäpäin näkyi tulevan hevonen kärryillä vastaan. Meidän hevoset alkoi pöhisemään ja puhisemaan, joten katsoimme parhaaksi kääntyä sopivasti kohdalla olevalle sivutielle piiloon. Paikalliset mannet hevosmiehet ne siellä vaan ulkoilutti suomiputteaan, jota ei pätkääkään kiinnostanut meidän pöhisevät ratsumme. Lajitoverin poistuttua näkyviltä mekin pääsimme jatkamaan matkaa sinne, minne olimme menossakin, kiitellen onneamme siitä, että ne tuli edestäpäin eikä takaa, jotta ehdimme huomata ne. Hyvä tovi kuljettiin käynnissä edelleen niitä näitä rupatellen, kun yhtäkkiä jostakin syystä vaan vilkaisin, tuleekohan takaa autoja. Ei tullut, mutta aiemmin tavattu hevonen mannejen hevosmiesten kanssa tuli takaa niin hiljaa, ettei edes meidän hevoset niitä huomanneet, meistä puhumattakaan. Satuinpa (onneksi!) vaan vilkaisemaan... Äkkiä alas selästä, ennenkuin alkaa hörhellys ja juuri kun jalkamme olivat osuneet maahan, hevoset alkoivat taas pöhinänsä. Mukavat mannet hevosmiehet hidastivat hieman ja kysyivät ihmeissään, että onko ne noin arkoja? Me oltiin vaan että juuuu, vaikka totuus taisi olla että ne arat oltiin me. :D Taluteltiin siinä sitten heppasia hetki, jotta saatiin samalla oikoa omia koipia. Kuinkas ollakaan, hetken kuluttua alkoi kuulumaan kova meteli ja Sanni tunnisti sen helikopteriksi. Tumma kopteri lensi yli melko matalalla ja olin aivan varma, että sit lähti hevoset. Mjoo, kaksi laamaa nukkui tiellä kahden hysteerisen akan roikkuessa ohjissa, ettei ne nyt vaan herää ja lähde mihinkään. Joopa joo.

Kopterin mentyä alettiin miettiä takaisin selkään kapuamista. Siinä olisi se the laukkasuora edessä, varma kuolema. Alettiin pohtia, että hannaisiko sittenkin ja otetaan kumpikin se "oma" hevonen alle vai mennäänkö näillä, mitä suunniteltiinkin. Molemmilla oli vähän se, että pikkasen kurkkisi pupuperhe pöksynkauluksesta, mutta toisaalta, joskus tämäkin on tehtävä, miksei se joskus olisi nyt. Koska kumpikaan ei osannut pitkän neuvottelun ja pohdinnan tuloksena päättää, että hannataanko vai mennäänkö rinta rottingilla eteenpäin kohti itsemurhapätkää, kävin katkomassa puusta pari oksanpätkää ja vedettiin pitkää tikkua asian ratkaisemiseksi. Stiken harmiksi se oli lyhyen tikun saajan ratsu. Sanni oli vetäjä, koska minä tietenkin tikkujen tekijänä tiesin kumpi tikku on kumpi. Sanni arpoi ja mietti pitkään ja lopulta veti sen pidemmän tikun. Matka siis jatkui kuten oli alkanutkin: Sanni+muhku, minä+Stikku. Käveltiin ja tsempattiin itseämme ja toisiamme. Sovittiin, että minä menen edeltä, ettei käy kuten edellisellä kerralla ja Stikke lähtee lapasesta. Koska tämä on minun ensimmäinen kunnon laukkani, en ehkä halua kokea sitä niin, että hevonen ryöstää. Sanni vähän pitkin hampain tähän suostui, koska tiedossa on, että kun muhku tulee perässä, muhku tulee lujaa eikä sitä todellakaan pidätellä, edes siitä huolimatta, että suussa on olympiakuolain. Annoin Sannille viime hetken ohjeita muhkun ratsastamiseen ja sitten odottelin, että Sanni ilmoittaa olevansa valmis. Kun ilmoitus tuli, annoin Stikelle laukkapohkeet, tosin ilmeisesti liian epävarmasti, koska se ei nostanut laukkaa, vaan otti pari askelta jotakin ravintapaista ja sitten jo kuului takaa "tää tulee ohi!" ja lentävä lihapulla selässä keikkuvine kuskeineen painoi häntä suorana ja tanner tömisten horisonttiin. Minun reaktio oli, että just, morjens, ja oma kaakki seis ja äkkiä niin kauan kun mulla on hallinta siihen. Hyvin se antoi kiinni, ehkäpä siksi kun minulla oli kuolain eikä hackamorea kuten edelliskerralla Sannilla oli ollut ja Stikke painoi ihan suuttomana nenättömänä eteenpäin. Hieman se jäi pomppimaan paikalleen, että kaveri meni jo, mä haluan kans ja pelkäsin sen nousevan pystyyn, jota se onneksi ei tee, mutta kun en niin hevosta tunne niin en voi olla täysin varma. Sanni ja muhkutamma tulivat vastaan meidän kävellessä eteenpäin. Kyselin fiiliksiä siinä ja kertoilin omiani ja mitä tapahtui jne. Matka jatkui käynnissä, enkä ollut ollenkaan pahoillani, että ei sitten mentykään lujaa. Still alive!

Edessä oli vielä Sonjan liiankin hyvin tuntema laukkamäki, joka kuitenkin päätettiin kiertää minun jakaessa taas neuvoja takana tanssivan muhkun ratsastajalle. Stikke ei ole vielä (onneksi) oppinut laukkamäen iloja, joten minulla ei ollut mitään vaikeuksia kääntää lunkisti löntystelevää ratsuani ohitustielle. Toki ohitustielläkin on mäki, mutta se ei herätä ihan yhtä voimakkaita reaktioita muhkutammassa. Päätettiin sekin mäki sitten laukata, mutta vain puolesta välistä alkaen. Pysähdyttiin siis puolivälin kohdalle tekemään suunnitelmia menojärjestyksestä ja sen sellaisesta. Minä en edelleenkään olisi välttämättä halunnut mennä takana, mutta ajattelin sitten, että ihan sama, kuollaan sitten. Sanni antoi muhkulle lähtöluvan ja minä Stikelle heti perään. Mutta taas meni pieleen. Nousin kevyeen istuntaan, annoin ohjaa ja edellistä yritystä selkeämmät laukkapohkeet ja PAM, hevonen pakitti pari askelta, kiskaisi päänsä ylös osuen minua naamaan ja sitten lähti. Ihmeellistä pomppivaa laukkaa painettiin ylös kivun hakatessa vasenta poskeani ja veren maistuvan suussa. Kiva juttu. Kielellä kokeillessa tuntui, että kaikki hampaat on tallella, nou hätä siis, ikenet vaan vuotaa. Minulla kun on aika herkät ikenet, heti kun vähän osuu niin veri lentää. Sanni odotteli mäen päällä ja minä huusin hieman lähemmäs päästyäni että älä pelästy jos on naama veressä. Kun en osannut sanoa oliko veri roiskunut pitkin naamaa ja vuotiko mulla esimerkiksi myös nenä, kun en ihan varma ollut mihin se hevosen pää kolahti. Otettuani seis ja Sannin kiitellessä että sai mennä ekana kerroin miten meidän lähtö sujui. Koska kaverini on ilmeisesti hyvin empaattinen ihminen, hän meinasi suunnilleen pudota muhkun selästä nauraessaan ihan vääränä. Kiitti vaan kysymästä, sattui kyllä. ♥

Siitä jatkettiinkin taas ihan vaan kävellessä, riitti tätä laukkailua minulle tältä erää, naaman ollessa edelleen kipeä, joskin pahimman alkaessa pikkuhiljaa helpottaa. Vielä viimeiset pari kilometriä ollessa jäljellä päätettiin taas jalkautua ja kävellä tallille asti. Siitäkin huolimatta, että molempien muoto on lähinnä plussapallo, kuntoa löytyy kyllä, ei tee edes tiukkaa kävellä tuommoista matkaa suht reipasta vauhtia. Tehtiin muutamia väistätysharjoituksia hevosille matkalla samalla. Että sellainen itsemurhareissu, pieleen meni, kukaan ei ennakko-odotuksista huolimatta kuollutkaan. Mitä nyt mulla on edelleen vasen poski kipeä ja ylähuuli turvoksissa. Pikkujuttuja. :D

Epätoivoista kynsien kasvattelua

Minulla on aina ollut erittäin huono kynnenlaatu. Kynteni ovat vallan ihmeellisen malliset, ne kasvavat semmoisiksi lapioiksi, ellei niitä muotoile. Osa kasvaa sormenpään mukaisesti, eli kasvettuaan riittävän pitkäksi (joka siis ei tosiaan ole vielä edes pitkä) ne alkavat kaartua alaspäin. Sitten on kaiken maailman viirua ja vekkiä sun muuta. Eikä tässä vielä kaikki, ne ovat myös hyvin hauraat ja yksikin räppäisy johonkin, niin kynsi repeää. Koska kynteni ovat ohuet ja taipuisat kuin paperiarkki, ne ei tosiaan katkeile vaan repeilee. Ja kuten kunnon TV-shop -ääni sanoisi: eikä tässäkään vielä kaikki. Kynteni ovat myös erittäin hyvän makuiset. Tai ainakin niin luulen, koska minulla on kova tarve pureskella niitä. Kun nämä kaikki laskee yhteen, niin ei mulla hyvin mene kynsieni kanssa.

Siispä olen tarpeen vaatiessa ja lakkausinnon iskiessä turvautunut tekokynsiin. Siis muovia kehiin! Kiinnitys markkinoiden tehokkaimmalla pikaliimalla, niin ei taatusti irtoa. Ei juu, ei edes silloin kun pitäisi, joten omat kynnet eivät tästä käsittelystä ainakaan parane. Viimeksi muoveja käyttäessäni ja ne sitten poistaessani menetin yhdestä kynnestä about puolet ja sitten oli viikon jokseenkin kivulias olo. Päätin silloin kokeilla olla ilman muoveja ja yrittää kasvattaa näistä haperoista lakkauskelpoiset. Hommasin Tarjoustalosta pullon Rimmelin Nail Nurse -kynnen vahvistajaa

Siinä on vaan yksi pikku vika: en muista käyttää sitä. :/ Kerran laitoin kerroksen, sitten se kului hiljalleen pois ja en vaan saanut aikaiseksi laittaa uudelleen. Eipä paljon siis ollut apua ja taas menetin kynteni töissä kolhiessa niitä milloin avaimiin ja milloin jonnekin muualle. No, nyt huomasin suurimman osan kynsistäni olevan aika kivan mittaiset noin niinkuin ollakseen minun kynnet. Normaalitilanteessahan kynteni ovat sitä mittaa, ettei niissä ole ollenkaan sitä valkoista osaa ja ne on ihan nysät. Nyt valkoista on jo aika paljon ja ajattelin, että NYT otan itseäni niskasta kiinni ja alan ihan urakalla käyttämään tuota vahvistajaa, jos saisin pidettyä kynteni jonkinlaisessa mitassa sen avulla. Vetäisin siis laakista kaksi kerrosta tuota.

Tämänhetkinen tilanne vasemman käteni suhteen, kun vahvistajalakat on asennettu kynsille. Oikea käsi näyttää hieman säälittävämmältä, koska se on käyttökäsi ja ottaa enemmän kolhuja. Huomaa myös hieno piirrokseni hiirestä :)