Se kerta, kun kaikki ei menekään putkeen

Kyllä meille Riitan kanssa sattuu ja tapahtuu. Aloitetaan kuitenkin ihan alusta. Viime viikon perjantaina oli tarkoitus mennä Stikken ja Sonjan kanssa pitkälle lenkille (pikkuSanni 5v tahtoo päästelemään!), mutta taas oli mutkia matkassa. Tällä kertaa kyseessä oli (taas vaihteeksi) Stikken jumiutuminen. Musta ruuna oli vuokraajallekin pukittanut ravissa ja olisi halunnut vaan laukkailla menemään ja tallinpitäjä oli sitten katsellut, että joo'o, laahaa vasenta takastaan ja on jumissa vasemmalta puolelta, ja selässä on patteja ja arkoo selkäänsä. No hei aivan loistavaa! Ei muutakuin soittoa hierojalle, joka saatiinkin tälle viikolle sovittua. Stikke on todennäköisesti jumissa, koska sillä ei ole nyt pidetty loimea, koska se ei semmoista kuulemma tarvitse. Niinpäniin. Ainiin, ja oliskos teillä likat hei rahaa ostaa Stikkelle fleecevuorellinen sadeloimi, kun se sen oma on täysin riekaleina? Kerrankin aurinko paistoi risukasaan ja sain ostettua Stikkelle ihan uuden loimen ja vain kolmellakympillä. Myyjä sattui vielä asumaan Hämeenlinnassa, joten perjantaina Stikke sai siis uuden loimen päälleen.

Uusi hieno loimi, mutta hevonen ei osaa seistä.. 

Enihau, tilanne oli se, että hevonen jumissa, liikuttaa pitäis, mutta vain käynnissä. Lähdettiin lenkille (kun hevonen ei niiannut alta selkää kokeiltaessa taikka selkään noustessa) ja noin 50m päässä tallilta todettiin, että kenkääjääkin tarvittaisiin, tilsoja meinaan kertyi aika reilusti ja kummallakaan hevosella ei ole tilsakumeja. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Reissu sujui vailla sen kummempia ihmetyksiä, kunnes. Vanhat ystävämme mannet hevosmiehethän ne siellä, ulkoiluttamassa putteaan. Tällä kertaa valjakko tuli ravilla vastaan ja Sonjan ottaessa taas polkan tahtiin ja Stikken pörheltäessä koska Sonjakin pörhelsi, Riitta huuteli manneille hevosmiehille, että oliskos ihan mahdoton ajatus ohittaa käynnissä. Ilmeisesti oli, koskapa vanhempi manneista hevosmiehistä alkoi suoranaisesti aukomaan päätään ja käski meidän painua metsään hevosinemme, jotka eivät senvertaa käsissä pysy, että niistä pääsisi ohi, heidän hevostaan kun ei niinvain pysäytetä. Noh, samat sanat takaisin vaan, tie ei ole mikään heidän yksityinen treeniratansa, meidän hevosemme kyllä pysähtyvät käskettäessä (elleivät sitten pelästy jotain) ja on ihan yleistä kohteliaisuutta ohittaa toinen valjakko/ratsukko käynnissä. Ensikerralla ei kyllä pysy minunkaan sanainen arkkuni kiinni, jos kohteliaaseen pyyntöön vastaus on haistattelua. Tai sitten pistetään Stikke kärryjen eteen ja kattotaan kenellä on kovempaa tikkaava humma, kyllä 20cm korkeampi entinen ravurilämpöinen laajoine liikkeineen yhden suomiputen voittaa. Jumiinhan se Stikke tuollaisesta menisi, mutta ihan tasan menisi reilulla kaulalla voittoonkin :P Kyllä, olen lapsellinen ja ei, en aio toteuttaa tätä suunnitelmaa sitten kuitenkaan.

Laukkamäki ei aiheuttanut Stikkessä mitään tunteita, Sonja oli viimekertaiseen tapaansa kuin viilipytty. Mikä noita hevosia oikein vaivaa?? Laukkamäen kiertomäki sitten taas. Stikke kuulosti lähinnä höyryveturilta josta on hönkä lopussa, ei olisi malttanut millään kävellä. Pidättää ei kyllä tarvinnut yhtään tässäkään, ihan äänellä rauhoittelu riitti. Stikken höyryäminen jatkui kun pääsimme autotien vierellä kulkevalle polulle, joten päätin pistää humman vähän töihin ja samalla testata uutta kuolainta. Stikkelle hankittu omenakuolain on liian paksu Stikken ilmeisen pieneen suukkiin, jotenka sain Axun omistajalta lainaan ohuen suoran metallikuolaimen. Tosiaan, Stikken kanssa pyysin päätä vähän alaspäin ja yleensäkin hevosta hieman kokoamaan itseään, joka suureksi yllätyksekseni jopa onnistui. Kuolaimeen saa siis vissiinkin olla ihan tyytyväinen, ainakin näillä näkymin.

Me ensvuonna!

Taasen matka jatkui ilman sen kummempiä ihmetyksiä ja oltiinkin jo melkein kotona, eli vielä jäljellä viimeinen n. 50m matka asvalttitien viertä ja sitten ollaankin jo kotitiellä. Tovin odoteltuamme päästiin liikkeelle ja tien pientareella (melkein turvassa) marssiessamme, aloin kuulostelemaan, että nyt vastaan tulee joku isompi auto, ehkä bussi. Ehdin nähdä "ison auton" etuosan ja tajuta että voi helvetti, se on rekka, kun Sonja otti kaksi loikkaa poikittain taaksepäin, heitti sitten kolikon päällä ympäri ja karkuun, ehdin vain nähdä punaruskean vilahduksen silmäkulmassani. Stikke oli myös sitä mieltä, että nyt mennään ja kääntyi ympäri, ja täysiä karkuun. Näin edessäni suoran asvalttitien ja mielessäni pyöri, että kuollaan kaikki jos nää nyt lähtee tätä tietä pitkin paahtamaan ja sieltä tulee auto vastaan ja jossei tää pysähdy, niin ohjaan tien yli ja takaisin sinne mistä tultiinkin. Jonkun ihmeen kautta, Stikke kuitenkin pysähtyi, otin vissiin aika kovaa kiinni, sillä muistan hevosen takapään "niianneen" allani, kun Stikke pysähtyi, sitten se kääntyi vasemmalla puolellamme olevaa jyrkkää rinnettä päin, ja ehdin ajatella, että "ei Stikke, ei sinne, et mene," mutta sinnehän se painoi. Ojassa Stikke päätti, että tämä ei hyvä, kääntyi taas ympäri ja lähti pomppimaan ylös. Minä yritin (tasapainon petettyä ja ollessani liukumassa oikealta kyljeltä alas) pysyä kyydissä ja samalla saada hevosta seis, onneksi onnistuen jotenkuten edes ensimmäisessä. Tielle päästyämme, Stikke pysähtyi sekunniksi ja otti sitten vielä kaksi sivuloikkaa vasemmalle ja pysähtyi sitten kokonaan. Tässä vaiheessa sain kammettua itseni kunnolla selkään ja kaivettua jalustimenkin jalkaan. Vilkaisin nopeasti taakseni, Riitta ja Sonja olivat "yhdessä kasassa," joten eikun eteenpäin ja äkkiä pois isolta tieltä. Stikkellä taitaa olla yhtä pitkä muisti kuin kultakalalla, eli se ei ollut enää ollenkaan kierroksilla ja käveli etiäpäin rennosti. Sonja otti takana vielä yhdet pömelit takaa menneestä autosta, mutta muuten sekin oli ihan ok. Riitan päästessä keskusteluetäisyydelle, vertailimme jälleen kerran kokemuksia kaikki raajat täristen, ja kuulemma Sonja oli painanut eteenpäin täysin suuttomana (pelhamista huolimatta) ja pysähtynyt sillan kaiteen kohdalle niin, että takajalat olivat olleet pientareella, etupää asvaltilla ja sillan kaide oli mennyt mahan alta. Riitta oli vain laittanut henkisesti silmät kiinni ja istunut tutisevan ratsunsa selässä sekä pyytänyt Sonjaa harkitsemaan tarkkaan seuraavan liikkeensä. Jos tamma lähtee vasemmalle, kuski sekä ratsu pyörivät yhtenä mylläkkänä jyrkkää rinnettä alas, jos taas oikealle, ollaan rekan nokassa pystyssä ja jos suoraan eteenpäin, tamma kompastuu kaiteeseen ja taas ollaan nenillään. Onneksi Sonja tyytyi vain tutisemaan ja tärisemään paikoillaan.

Loppu hyvin kaikki hyvin, hengissä selvittiin. Kotitiellä vastaan tuli auto, ilmoitin Riitalle olevani vielä niin tiloissa, että nyt tulen alas tai painetaan täyttä laukkaa tallin ovesta sisään. Vastaantulija olikin tallinpitäjä, joka kauhistui kertomustamme ja kertoi, että hiekkamontulle ajaville rekoille on kyllä kerrottu, että hevosia kohdattaessa tulee noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, tai muuten hiekkamonttu menee kiinni. Onneksi tällä kertaa reissussa oli fiksu rekkakuski, joka hidasti heti nähdessään pelästyvät hevoset, mutta eipä hänkään meitä mäen takaa voinut nähdä. Yksissä tuumin päätimme, että tästä eteenpäin tämä pätkä talutetaan, tai näiden kahden hevosen selkään ei enää ole ratsastajalla asiaa. Ei se vaadi kuin yhden epäonnisen kerran niiden lukuisten hyvinmenneiden sekaan, kun pahimmassa tapauksessa on kaikilta henki pois.