Ei se ole hevosen vika, jos itsellä on huono päivä

Aina se elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista. Hevoset olivat seisseet neljä päivää ja se oli kuulemma vähän päässyt kertymään niiden korvien väliin, siispä pöllövirtaa mahdollisesti tiedossa. Itselläni oli takana työyö ja vain viitisen tuntia unta - sekin kertaalleen keskeytettynä. Lisäksi armoton niskajumi, jota sitten seurasi migreeni ja tuntui kuin sata pientä (tai ei niin pientä) pajavasaraa takoo pääni sisällä ja kaikki mitä viime aikoina on tullut syötyä, pyrki ylöspäin. Siis aivan ihana olo... Tallinpitäjä onneksi oli kivana tehnyt tallihommat, niin me pikaisesti Sannin kanssa keräsimme lannat pihatosta ja eikun hevosia varustamaan. Hieman hevoset siinä tallissa touhusivat jotakin omiaan ja tuli itse kullakin sarvet päähän, mutta eihän se ole hevosten vika, jos hermo menee pienimmästäkin. Siinä tuli ehkä turhan kovasti ja turhan pienestä rikkeestä itse kunkin komennettua hevostaan, mutta sitten iski kauhea syyllisyys, että olikohan se kuitenkaan ihan tarpeellista karjua jos toinen tyyliin vaihtaa painoa jalalta toiselle. Päästiin kuitenkin ilman sarvia ja hampaita lopulta matkaan. Tottakai joka paikka oli pakkasen jäljiltä kivikova, lunta ja jäätä ei onneksi vuodenajasta huolimatta ollut kuin satunnaisten vesilätäköiden päällä. Mutta tiet kuin betonia, siispä vain käyntilenkki tiedossa. Sanni pistettiin muhkun kyytiin ja minä sitten laitoin Stikkujalalla koreasti. Olin jo valmiiksi oloineni, että mitähän tästä tulee kun pöllövirtainen poni alla, mutta yllätys, se malttoi melko harvinaisen hyvin odottaa, että saan säädettyä jalustimet ja kiristettyä mahavyön. Alkumatkasta Stig käveli tosi reippaasti, minä yritin vähän ratsastaa sitä pakettiin, ja keksiä sille muuta tekemistä kuin kaahottamisen, mutta Stikke se vain narskutteli hampaitaan ja kuulemma kuulosti tukehtuvalta, joten mentiin sitten puolilöysin ohjin vailla minkäänlaista suutuntumaa. Minua hirvitti, koska en ole vieläkään sinut sen hevosen kanssa (ja mietin tulenko koskaan olemaankaan) plus virta plus kipu, särky ja oksetus niin oli todella turvaton olo istua siellä kyydissä . Silti koitin psyykata itseäni että ei tässä mitään satu, me vain kävellään ja jarruttelin aina istunnalla minkä kykenin. Vähänkään kun vedin ohjasta, niin alkoi kaamea narskutus. :( Stikke onneksi vastasi istuntaan todella hyvin ja loppui se pahin juoksentelukin jonkin ajan kuluttua. Missään vaiheessa se ei edes yrittänyt raville tai laukalle, että se siitä pöllövirrasta. Kylmyydestä johtuen meillä molemmilla oli varpaat ihan jäässä, joten hypättiin alas hevosten selästä ja talutettiin melkein puolet matkasta, jotta jalkoihin saataisiin taas veri kiertämään. Tallissa vielä loppujen lopuksi kilteille heppasille namit suuhun, että ei muistella pahalla.

Kuvituskuvana toimikoon tällä kertaa otos muhkutammasta
päivältä, jolloin Stikke tuli taloon.