Eikä vieläkään kuoltu

Noniin, taas on joulukiireet takanapäin ja tämä tantta istuu tiukasti työpaikan kopperossa vahtimassa tyhjiä toimistoja, joten nyt on mitä oivallisin hetki kirjoitella aatonaaton ratsastusreissusta ilman satulaa.

Taisin tosiaankin olla väsynyt kimppakivaa reissullamme, sillä ehdottelin Riitalle, että mitäs jos aatonaattona mentäis lenkki ilman satulaa. Riittahan oli ihan messissä, että jooooo, mä otan kameran mukaan ja kuvaan kun sä tiput niskoilles ja tapat ittes! Kiittihei. Pienen lumipeitteen ilmestyessä (jos sillä vaikka on pörhövirtaa!) olin jo perumassa koko ilman satulaa keikkaa, mutta Riitta piti päänsä. Sä sanoit meneväs ilman ja ilman myös menet, vaikka mun pitäis pakottaa sut sinne. Seleevä. Ensimmäinen ongelma oli, että mitens mä tonne korkeelle pääsen. Riitta näytti mallia, jakkaran päältä hyps vaan mahalleen hevosen selkään ja siitä möngerretään istuvaan asentoon. Joo. Ainoa vaan, että mulla on edelleen se korkeampi hevonen alla (tai siis vieressä, mutta toivottavasti kohta alla), olen käsi enkä osaa tuota mahalleen selkään tekniikkaa (yritin kerran aikaisemmin ja valuin aina alas) jajajajaja, piip. Yritin tovin könytä selkään tallinpitäjän pitäessä Stikkestä kiinni, mutta enhän mä sinne päässyt (enkä edes voinut kokeilla mahalteen kun olin laittanut Stikkelle ratsastusvyön jalustimineen) ja olin jo lähdössä hakemaan satulaa, kun tallinpitäjä totesi, että eihän se hätä ole kuules tämännäköinen ja pinkaisi varustehuoneen suuntaan. Riitan kanssa toljotettiin perään ja ääneen pohdittiin, että mitähän se nyt keksi. Tallinpitäjä ilmestyikin tuota pikaa emännänjatke käpälissään tallipihalle ja sanoi, että tällähän sä pääset. Jes! Ei muutakuin jatketta (hehheh) Stikken nenän eteen jotta koni sai haistella pelottavaa uutta asiaa ja sitten akka selkään. Hyvinhän se meni, vaikkakin vähän alkoi hirvittämään siinä kohtaa, kun jalkkarit olivat ihan liian pitkät ja Stikke tapansa mukaan hypähteli ja yritti päästä lenkille heti kun kuskin takapuoli koskettaa selkää.

Kuski paskajäykkänä hokemassa itselleen "istu, rentoudu, hengitä."

Ja eikun lähdettiin. Stikke tietty tapansa mukaan höyrysi matkaan, Riitalle ja itselleni selittelin, että kyllä tää tästä rauhottuu, ei ole mitään hätää, kyllä tää tästä. Juu, siltä se varmaan kuulostikin. Riitta hoki vieressä, että "Sanni istu, hengitä, rauhotu, mulla on kamera valmiina." Todella rauhoittavaa :D Kerroinkin Riitalle heti alkuun, että jos Stikke tästä lähtee, niin koppaa hevonen kiinni jos saat, mä könyän perästä, sillä tiesin, että Stikken loikissa en ilman satulaa pysy. Jotain joulumieltä oli Riitallekin siunaantunut, sillä ystäväiseni lupasi kuitenkin pysyä minun henkisenä tukena ja mentäisiin sitten yhdessä koppaamaan villi ja vapaa orhi kiinni. Jee <3

Lenkissä ei nyt ollut mitään ihmeellistä, Stikke höyrysi yllättävän pitkään (ja totesimme taas Riitan kanssa että ei meillä hirveästi järki päätä pakota, kun kaikki mieleen tulevat ideat täytyy aina toteuttaa) mutta rauhoittui lopulta, autoja ei tullut menomatkalla vastaan yhtään, joten niistä ei vedetty pömeleitä. Ainoa jännä asia koko lenkillä oli se, kun puskasta/puusta ihan vierestä lähti fasaani lentoon ja se pelästytti hevoset, tai lähinnä Sonjan, jonka minipömeliä Stikke sitten keksi pelästyä. Pysyin selässä, enkä edes meinannut tippua, mahtista :P Melkein tallilla vastaan tuli yksi auto, päätimme sitten molemmat jalkautua (ettei ne laamat nyt vaan herää ja jänöillekin tulee kylmä jos ne potkii pois pöksyistä pikkupakkaseen) ja taluttaa heppaset talliin saakka. Ihan hyvä päätös, sillä Stikke oli onnistunut kehittämään itselleen tilsan pakkaslumesta. Miten se siinä onnistui, en tiedä. Tallilla juteltiin tovi tallinpitäjän kanssa (sovittiin, että kenkääjä paikalle asap) ja tehtiin tallihommat loppuun. Sen pituinen se, ei kuoltu, eikä ees meinattu ja taas on yksi uusi juttu kokeiltu, wuhuu.

Näin urheina sitä oltiin loppulenkillä.