Yksin ja lainakuskin kanssa

Ensimmäistä kertaa olin yksin Stikkujalan kanssa reissussa keskiviikkona. Huikamala. Kauhukuvat pihalla polkkaa tanssivasta hevosesta minun yrittäessä selkään (tai viimeistään jalustimia säätäessä tai satulavyötä kiristäessä), lenkillä hurjasti hätäilevästä hevosesta (joka säikähtää jokaista risahdusta ja loikkaa ainakin metrin kun auto tulee kohdalle) ja villistä hallitsemattomasta laukasta hevosen nelistäessä hurjaa vauhtia ja kuskin roikkuessa epätoivon vimmalla kyydissä yrittäen pysäyttää ratsuaan eivät toteutuneet. Pihalla Stikke malttoi melko hyvin seistä paikallaan. Selkäännousussa ei mitään ihmeellistä, pari askelta eteenpäin kun säätelin jalustimia ja satulavyötä, siinä kaikki. SIINÄ KAIKKI?! Missä riehumiset, steppaamiset, polkanpoljenta ja pystyynnousut? Pyh.

Lenkillä ei ollut yhtään sen jännempää - ainakaan aluksi. Autot, njääh. Postilaatikkoon kolisevat heijastimet, njääh. Kuskia vähän hirvitti, koska jumittuneella hevosella piti olla ravia ja laukkaa tiedossa. Meinasiko ne hankkiutua minusta eroon? Laukkaa? Ekan kerran minä yksin maastossa tuolla hevosella ja pitäisi laukata. Ravaaminenkin on jo riittävän jännää laukasta puhumattakaan. Tasaisen turvallisella muhkutammalla menen vaikka puuhun, mutta iso, kuikelo lämppäri on vähän eri juttu. Nomutta, kun ohjeet oli nämä, niin näin tehdään. Ja kauhukuvat vilisi mielessä.

Alkukäyntien jälkeen otin pikku pätkän ravia, jolloin kävi ilmi, että herra ruunalla on virtaa. Aikukiva. Pää ylös ja isoin askelin eteenpäin, kuski koitti vähän himmailla, että ei ole Vermon suora nyt kuule. Ja jarrut toimi, niinkuin pitääkin. Sitten se kauhea paikka, laukkaa. Mutkassa annoin varovaiset laukkapohkeet ja jotakin tapahtui alla, mutta laukka ei noussut. Hevonen ei vissiin ollut ihan varma, mitä kuski halusi, joten annoin uudelleen vähän selkeämmät laukka-avut ja johan nousi. Jotakin nelitahtirävellystä sieltä tuli viitisen askelta kunnes oma kantti loppui ja otin raville. Kuinka olinkaan unohtanut, miltä ex-ravurin ravi tuntuukaan laukan jälkeen. Jotain ihan kamalinta! Taas käveltiin ja koitin vähän houkutella eteen-alas venyttämään. Taas pieni pätkä ravia, pää ylhäällä tottakai. Jotenkin ahdistaa kun hevonen nostaa pään taivasta kohti ja korvat pystyssä jolkottelee menemään. Vaikka tiedän, että jarrut toimii, siinä tulee silti se fiilis että ihan just kohta lähtee. Ravissakin kokeilin hieman, menisikö se pää alemmaksi jos vähän leikin ohjalla ja menihän se, huomattavasti parempi olo itsellä siellä selässä. Pitkiä pätkiä en venytyttänyt eteen-alas, koska lihakset kuitenkin jumissa, niin mahtaa olla hankala olo. Itselläni ainakin olisi samassa tilanteessa. Sitten vielä yksi pätkä laukkaa, tällä kertaa jopa ehkä 10-15 askelta ja niinikään nelitahtirävellystä. Huoh, ehkä mä joskus uskallan pyytää ihan kunnolla, niin sieltä voisi tulla sitä oikeaakin laukkaa. Kylkien kutittelulla tulee näköjään vain rävellystä. Vaikka toisaalta, voiko hevoselta odottaa kunnon suoritusta jos kuski on paskajäykkänä antamassa epämääräisiä apuja selässä? Niinpä.

Torstaina saimme ihan oikean heppapojan tallille, kun kaverimme Jouni tuli kokeilemaan mustaa ruunaamme. Jouni on kyllä ratsastanut aiemminkin, mutta viimeisimmästä kerrasta on aikaa monta vuotta ja sekin taisi olla issikalla (ei muistanut varmaksi, mutta ei se ainakaan ollut 170cm lämppäri). Sannin kanssa vähän naureskelimme, että hehheh, saa nähdä kuin äijän käy, mutta lopulta taisi mennä meillä molemmilla jauhot suuhun. Jouni itse harjasi ja varusti hevosen. Hieman Sanni jelppasi varusteiden kanssa (lähinnä tarkasti, että ne meni kunnolla) minun varustaessa matkaseuraksi lähtevää muhkutammaa. Jounilla oli kyllä mielipiteensä vaaleanpunaisesta korvahupusta miespuolisella hevosella, että onhan se nyt vähän homoa, mutta suostui kuitenkin käyttämään sitä. :)

kuolainten asettelua

korvahupun asettelua

Kun hevonen oli varusteltu kuntoon ja Sanni tarkastanut jäljen eikä todennut kummemmin huomautettavaa, lähdettiin pihalle selkäännousua varten. Sillä aikaa kun minä ähersin penkiltä itseni muhkun selkään ja pyysin paikalla ollutta aputyttöä siirtämään selkäännousujakkaran Stiken luokse, oli Jouni jo ponkaissut maasta selkään. Se kävi ketterämmin kuin osasin arvatakaan eikä Stikke ottanut tälläkään kertaa polkan tahtiin, vaan seisoi ihan paikallaan. Siispä liikkeelle!

Selässä, jalustimien pituuden tarkastus

Jouni ja Stikke menivät edeltä, minä ja muhkutamma perässä ja Sanni käveli ihan omin jaloin rinnalla. Tarkoituksena oli siis vaihtaa Stikelle kuski puolessa matkaa. Ensin me hevoselliset mentiin hiittilenkki Sannin oikaistessa tietä pitkin lenkin toiseen päähän odottamaan. Jouni halusi mennä reippaammin, joten otimme ravia (paitsi muhkutamma, joka vain laukkasi). Stikkellä oli melko matkaavoittava askel ja muutenkin reipas vauhti, muhku vaan laukkaili perässä, ei se ravilla olisi vauhdissa pysynytkään. Ensimmäinen suora siis reippaassa ravissa. Lyhyt sivu käyntiä ja Jouni kyseli, olisiko mahdollista laukata. Minä olin että senkus, joten toisella pidemmällä suoralla sitten laukattiin. Stikke otti melkoisen kaulan heti kättelyssä, kun minä koitin vähän pidätellä muhkua, ettei se sentään ihan täysiä mene. Suoran puolivälin jälkeen Jouni otti seis ja odotteli meitä ja käveltiin loppumatka. Hyvin meni ravit ja laukat noin niinkun ihan kylmiltään vieraalla hevosella.

Jouni ja Stikke edellä, muhkun korvat perässä juuri ennen laukkasuoran alkua

Itseäni vähän hävetti. Olen sen parikymmentä vuotta ratsastanut milloin minkäkinlaisella hevosella ja eilen uskalsin vain vaivoin laukata Stikellä muutaman askeleen, sitten tulee kaveri tuosta vaan, heittää kylmiltään vuosien tauon ja muutenkin vähäisemmän kokemuksen omaavana kaikki askellajit läpi ja hyvin meni. Pitäisiköhän vaikka ryhdistäytyä vähän? Tai sitten meillä on vain vähän hullu ja itsemurhahakuinen kaveri... :)

Sanni löytyikin laukkasuoran päästä ja vaihdettiin Stikelle kuski. Sannin kanssa käytiin erään talon ympäri menevä lenkki ja tällä kertaa Jouni oikaisi tietä pitkin toiseen päähän lenkkiä. Siellä toinen laukkasuora, jossa Sannia hieman hirvitti ottaa laukkaa, mutta psyykkasi itseään, että hänen on PAKKO mennä, ei siitä tule mitään jos aina välttelee sitä laukkaamista ja miettii vaan "mitä jos..." ja kelailee päässään kaikki kauhukuvat mitä voisi tapahtua. Siispä laukattiin. Muhkutamma tiesi jo suoralle päästyämme, mitä tuleman pitää, joten minun oli jälleen hieman hankala pidätellä sitä ja malttaa odottaa, että Sanni ja Stikke ovat valmiita. Kun he lähtivät liikkeelle, päästin muhkunkin laukkaamaan. Laukassa hieman pidätin, että saatiin välimatkaa Stikkeen ja sitten kun sitä oli sopivasti, annoin mennä. Muhkutammalla oli kovasti virtaa, siksi annoin sen mennä vähän reippaammin. Hetken tuntui, ettei se aio hidastaa ollenkaan, mutta otin reilumpaa pidätettä, niin alkoi mennä perille ja askel hidastui ja muuttui lopulta raviksi. Stiken ohi ei kuitenkaan menty missään vaiheessa, tamma älyää onneksi viimeistään siinä vaiheessa hidastaa, kun kaveri on seis. Jouni kommentoikin että tehän tulitte reippaasti, melkoinen vauhti, johon kaksi läähättävää ratsastajaa totesi vain, että eihän tämä ollut edes lujaa vielä. :) Ei mekään ihan normaaleja olla, jos ei ole meidän kaveritkaan.

Minä kyselinkin, että mitenkäs meni noin niinkun omasta mielestä, ja että kuinka uskalsi mennä ihan noin vaan vieraalla hevosella, niin vastaus oli, että luottaa että jos me sanotaan että se on kiltti ja sillä on jarrut, niin sitten on. Olinkin että nnniiih, kun me ei itsekään uskalleta laukkailla sillä, et ei kai siinä, mutta kiva kun oli kivaa :D

Jounilla oli vähän kiire töihin, joten hän lähti jo edeltä kävelemään kohti tallia, kun Sanni otti Stikellä vielä pari laukkaympyrää pellolla ja minä jäin muhkun kanssa katsomaan suoritusta. Hienosti nousi kolmitahtinen laukka sieltä. Ehkäpä minäkin joku kerta uskaltaudun laukkaamaan enemmänkin, kun muutkin uskaltaa. Kunhan saisi vaan kaivettua sen pupun pois housuista...