Eikä vieläkään kuoltu

Noniin, taas on joulukiireet takanapäin ja tämä tantta istuu tiukasti työpaikan kopperossa vahtimassa tyhjiä toimistoja, joten nyt on mitä oivallisin hetki kirjoitella aatonaaton ratsastusreissusta ilman satulaa.

Taisin tosiaankin olla väsynyt kimppakivaa reissullamme, sillä ehdottelin Riitalle, että mitäs jos aatonaattona mentäis lenkki ilman satulaa. Riittahan oli ihan messissä, että jooooo, mä otan kameran mukaan ja kuvaan kun sä tiput niskoilles ja tapat ittes! Kiittihei. Pienen lumipeitteen ilmestyessä (jos sillä vaikka on pörhövirtaa!) olin jo perumassa koko ilman satulaa keikkaa, mutta Riitta piti päänsä. Sä sanoit meneväs ilman ja ilman myös menet, vaikka mun pitäis pakottaa sut sinne. Seleevä. Ensimmäinen ongelma oli, että mitens mä tonne korkeelle pääsen. Riitta näytti mallia, jakkaran päältä hyps vaan mahalleen hevosen selkään ja siitä möngerretään istuvaan asentoon. Joo. Ainoa vaan, että mulla on edelleen se korkeampi hevonen alla (tai siis vieressä, mutta toivottavasti kohta alla), olen käsi enkä osaa tuota mahalleen selkään tekniikkaa (yritin kerran aikaisemmin ja valuin aina alas) jajajajaja, piip. Yritin tovin könytä selkään tallinpitäjän pitäessä Stikkestä kiinni, mutta enhän mä sinne päässyt (enkä edes voinut kokeilla mahalteen kun olin laittanut Stikkelle ratsastusvyön jalustimineen) ja olin jo lähdössä hakemaan satulaa, kun tallinpitäjä totesi, että eihän se hätä ole kuules tämännäköinen ja pinkaisi varustehuoneen suuntaan. Riitan kanssa toljotettiin perään ja ääneen pohdittiin, että mitähän se nyt keksi. Tallinpitäjä ilmestyikin tuota pikaa emännänjatke käpälissään tallipihalle ja sanoi, että tällähän sä pääset. Jes! Ei muutakuin jatketta (hehheh) Stikken nenän eteen jotta koni sai haistella pelottavaa uutta asiaa ja sitten akka selkään. Hyvinhän se meni, vaikkakin vähän alkoi hirvittämään siinä kohtaa, kun jalkkarit olivat ihan liian pitkät ja Stikke tapansa mukaan hypähteli ja yritti päästä lenkille heti kun kuskin takapuoli koskettaa selkää.

Kuski paskajäykkänä hokemassa itselleen "istu, rentoudu, hengitä."

Ja eikun lähdettiin. Stikke tietty tapansa mukaan höyrysi matkaan, Riitalle ja itselleni selittelin, että kyllä tää tästä rauhottuu, ei ole mitään hätää, kyllä tää tästä. Juu, siltä se varmaan kuulostikin. Riitta hoki vieressä, että "Sanni istu, hengitä, rauhotu, mulla on kamera valmiina." Todella rauhoittavaa :D Kerroinkin Riitalle heti alkuun, että jos Stikke tästä lähtee, niin koppaa hevonen kiinni jos saat, mä könyän perästä, sillä tiesin, että Stikken loikissa en ilman satulaa pysy. Jotain joulumieltä oli Riitallekin siunaantunut, sillä ystäväiseni lupasi kuitenkin pysyä minun henkisenä tukena ja mentäisiin sitten yhdessä koppaamaan villi ja vapaa orhi kiinni. Jee <3

Lenkissä ei nyt ollut mitään ihmeellistä, Stikke höyrysi yllättävän pitkään (ja totesimme taas Riitan kanssa että ei meillä hirveästi järki päätä pakota, kun kaikki mieleen tulevat ideat täytyy aina toteuttaa) mutta rauhoittui lopulta, autoja ei tullut menomatkalla vastaan yhtään, joten niistä ei vedetty pömeleitä. Ainoa jännä asia koko lenkillä oli se, kun puskasta/puusta ihan vierestä lähti fasaani lentoon ja se pelästytti hevoset, tai lähinnä Sonjan, jonka minipömeliä Stikke sitten keksi pelästyä. Pysyin selässä, enkä edes meinannut tippua, mahtista :P Melkein tallilla vastaan tuli yksi auto, päätimme sitten molemmat jalkautua (ettei ne laamat nyt vaan herää ja jänöillekin tulee kylmä jos ne potkii pois pöksyistä pikkupakkaseen) ja taluttaa heppaset talliin saakka. Ihan hyvä päätös, sillä Stikke oli onnistunut kehittämään itselleen tilsan pakkaslumesta. Miten se siinä onnistui, en tiedä. Tallilla juteltiin tovi tallinpitäjän kanssa (sovittiin, että kenkääjä paikalle asap) ja tehtiin tallihommat loppuun. Sen pituinen se, ei kuoltu, eikä ees meinattu ja taas on yksi uusi juttu kokeiltu, wuhuu.

Näin urheina sitä oltiin loppulenkillä.

Kuvatuksia

Tänään käytiin Sannin kanssa pikaisella "jouluratsastuksella", josta tulee oma postauksensa Sannin toimesta joku päivä, kuhan joulukiireiltään kerkeää. Minä sitten ajattelin pitkän blogihiljaisuuteni jälkeen kirjoittaa ihan oman postauksen niin ikään tästä päivästä, kun kerrankin ehdimme valoisan aikaan tallille ja otimme muutamia kuvia heppasista. Kuvapostausta pukkaa siis. Laatu on mitä on, varsinkin Stiken kuvissa, koska musta hevonen ja valkoinen tausta on, noh... haasteellinen. Yrittäkää silti nauttia. Hyvää joulua!

suuri punainen muhkutamma

 

muhkutamma

muhku ja Sanni

pariskunta Stikke ja muffeli

Stikke ja Sanni

Stikke

Stikke

Stikke

Nappasin Veerasta tuossa päivänä eräänä myös pari kuvaa. Koirani todellinen luonne tuli esiin... :)

Viattoman näköisessä koirassa...

... asuu todellisuudessa demoni.

10+++ käytöstä kimppatallipäivänä

Keskiviikko, 4h yöunet, tallipäivä ja Stikken ajoreissu. Kuulostaa lupaavalta, eikö? Onneksi luvassa oli tosiaan kimppapäivä, eli heposia liikuttamaan oli tulossa minä, Riitta sekä ihana vuokraajamme :)

Sovitun mukaisesti, minä ja Riitta olimme ensimmäisinä tallilla ja teimme tallihommat. Vuokraaja ilmestyi paikalle minun ja Riitan ollessa jumittamassa/keräämässä hevosten varusteita kasaan satulahuoneessa, joten ei muuta kuin heposet ja yksi poni sisälle (Riitta jostain kumman syystä kieltäytyi hakemasta ponia) ja harjailemaan. Minä sain kunniatehtävän etsiä Stikken kärryt varastosta. Muistin myös onnitella tallinpitäjää autonsa parkkipaikan loistovalinnasta, auto seisoi siis varaston oven takana, mutta onneksi tilaa oli juuri ja juuri senverran, että sain kärryt kaivettua esiin ilman auton kolhimista. Hyvä mä!

Vuokraaja ei kuulemma ollut ennen hevosta valjastanut, joten minä heitin Stikkujalkaiselle valjaat niskaan ja hämmästelin ääneen hevosen käytöstä. Tämäkö on se sama ruuna, joka yleensä valjaat nähdessään hyppää kattoon, tai vähintäänkin pörisee ja steppaa hieman hermostuneena, eikä ainakaan seiso paikallaan, hypistele hihaani huulillaan "moi, oiskos namia?" fiiliksellä ja anna valjastaa kaikessa rauhassa. Stikkeltä se ruuna kyllä kovin näytti, joten ehkä se sitten oli Stikke. Ulosviedessä tein perinteisen kärryjen kolistelun, johon Stikken reaktio oli, että "taas nää samat kärryt, hei et viittis joka kerta kolistella?" Selvä.. Mihin on kadonnut kärryjä pörisevä ja epäluuloisesti tuijottava hermokimppu?

Kärrykolistelut, huomatkaa hevosen äärimmäisen kiinnostunut ilme

Ei muutakuin poni valjaisiin ja baanalle. Keli oli paikka paikoin ihan umpijäätä, joissain kohtia sitten taasen oli sulaa. Noh, toivottavasti heppa pysyy pystyssä pelkillä kantahokeilla, kun ei kuitenkaan käyntiä kovempaa olla menossa.

Lenkillä kaikki meni hyvin, oikeastaan, paljon paremmin kuin hyvin. Tottakai autoja tuli vastaan vaikka kuinka ja monta (tietenkin, kun kärryillä se väistäminen on vähän niin ja näin kapealla tiellä), mutta eipä Stig niistä välittänyt. Menojalkaa vipatti, mutta äänellä rauhoittelu riitti ja hevonen käveli erittäinkin rennon näköisesti. Juteltiin vuokraajan kanssa niitänäitä, välillä pysähdeltiin odottamaan von Muffelia kuskeineen ja sama meno jatkui. Stikke totteli kiltisti ihan kaikkea mitä siltä keksi pyytää, lähinnä nyt hidastamaan vauhtia ja pysähtymään, sekä pysymään pysähdyksissä. Taitaa pollella vihdoin olla lääkitys kohdillaan :D

Mikä ero askelpituudessa..?

Tallilla purettiin hepat varusteista ja tuupattiin ne tarhan perukoille möllöttämään ja vetelemään heinää napaansa. Vuokraaja ilmoitti, että päässä suhisee, joten hän lähtee kotiin. Joo'o, niin suhisee itse kullakin (eikä siis millään pahalla vuokraajaa kohtaan, hällä on oikeus karata, mutta minulla hepan ylläpitäjänä ei), mutta ei auta, sillä tänään oli myös hierontapäivä. Onneksi tallinpitäjä oli kiva täti, ja keitti minulle kahvia ja Riitalle tarjottiin kaakaota. Myös ruokaa oli tarjolla, todella hyvää perunamuussia sekä jauhelihakastiketta, nom. Minulla tosin jäi evästys vähän kesken, kun hierojalta tuli viestiä, että mä oon täällä, mutta tallissa ei ole ketään. Juu ei niin.. Äkkiä hevoset tarhasta ja Stikke hierontavalmiiksi. Hierojan kanssa juteltiin niitänäitä ja Stikkepoika se vaan nautti hieronnastaan. Tämän päivän käytöksellä, oli se kyllä hemmotteluhetkensä ansainnutkin <3 Eikä kuulemma ollut läheskään niin jumissa, kuin viimeksi oli (hyvä!) ja että satula on varmasti sopiva, koska selkä ei ole yhtään juntturassa. Ohjeeksi saatiin pohkeenväistöä sekä venytyksiä. Jos niitä nyt tällä kertaa muistaisi jopa tehdä. Toivottavasti Stikkun "mielenvikaisuus" jatkuu vielä ensviikon puolelle, sillä tiistaina olisi tarkoitus tehdä pikkulenkki ilman satulaa. Hui!

Hieno Sti!!

On se ihan terve...

Kuvista kiitokset Riitta, sekä Icky <3

Vastasataneella lumella pörheltämässä sekä synttärikälli!

Aloitin aamun kuten tavallista, vääntäydyin siis väkisin peiton alta ensin sängynreunalle istuvaan asentoon, siinä tovin keräsin itseäni ja hops vaan pystyyn. Edellispäivänä olin jutellut Axun omistajan kanssa, että jos on järkky myteri, ei tamman kanssa ole mitään asiaa maastoon, siellä kun voi tulla vaikka kuusenoksasta tai pienestä puusta päähän, ja se ei todellakaan ole toivottavaa. Tallustelin siis ikkunalle vilkaisemaan myterin tasoa ja tovin sain tihrustella ennenkuin puuroutuneet aivoni tajusivat, että siellähän on lunta. Nopea vilkaisu lämpömittariin paljasti, että toppavaatteita ei vielä tarvitse kaivaa kaapista, joten mielialani parani pikkuisen. Autoa harjatessani kirosin laiskuuttani, sisätilalämppäri olisi helpottanut tätäkin urakkaa.

Tallille päästyäni huomasin tallinpitäjän vievän juuri hevosia ulos. "No voi ny, olisit tullu edes viis minuuttia aikaisemmin, niin Axu olisi ollut vielä sisällä! Sulle ei taida tämmönen suokki kelvata.." Niinpä niin. Kumpparit jalkaan ja Axunmetsästykseen. Oletin, että juuri tarhaan päässyt muhku ei olisi mitenkään riemuissaan lähtenyt mukaani, mutta ihan nätistihän se tuli. Tallissa ei taas olisi millään malttanut odottaa, että saan kaikki varusteet päälle, vaan reissuun olisi pitänyt lähteä jalustimettomalla satulalla. Pöljä <3 Suitsia laittaessani vähän ihmettelin ohuita kuolaimia, kunnes muistin eilisiltana olleen tosiaan puhetta siitäkin, että jarrut ovat nykyään vähän epäkunnossa, toimivat kyllä, mutta jarrutusmatka on vähintäänkin tuplaantunut. Noh, kunhan ei tallin ovesta sisälle kiikuta, niin kaikki on ihan hyvin.

Reissu meni hyvin, oletin että Axu olisi pörhöillyt enemmänkin lumesta, eihän sitä ole taas toviin näkynyt, mutta eipä tuntunut tammaa lumi sen kummemmin kiinnostavan. Käännyttiin tokasta risteyksestä oikealle täysin koskemattomalle lumelle (kuinka siistiä voi olla mennä ekana ja tehdä ekat jäljet??), mutta.. Axu seis. Mitäs tämä nyt on? Pohkeet kiinni ja maiskutus, etiäpäin tammaseni, ei me tähän jäädä. Muutama askel, ja seis. Ilmeisesti mökin ikkunasta tuikkivat valot olivat niiiiiin kamalan pelottavia, että muhkutamman piti niitä sitten oikein jäädä ihmettelemään. Pienen tahtojen taiston jälkeen päästiin eteenpäin, mentiin jopa pienen kaatuneen puun ylitse. Tosin astumalla, mutta kuitenkin.

Loppulenkki sujui kummemmitta kommelluksitta, mitä nyt laukkapätkän lopussa esiintyi sitä jo mainittua jarruttomuutta, mutta hyvin Axu sitten lopulta pysähtyi. Toivottavasti video näkyy kaikille. Kuvaajalla oli pieniä muistiongelmia ja parempi laukkapätkä ei tullut kameralle, toisella pätkällä kameran linssissä on lunta (koskapa ensimmäisellä etapilla tuli luminen oksa päin näköä), mutta kyllä siitä nyt jotain näkee. Pahoittelut myös äänen laadusta ja kameran kulmasta. Laittakaa reippaasti ääntä, niin kuulette myös allekirjoittaneen pölinät videolla :D

Illalla oli sitten vuorossa ystävämme Jounin 30 vuotta ja sikana!! bileet. Juomaa oli kuuleman mukaan varattu tarpeeksi, minulle ja Riitalle omat pullot meloniviinaa (ei tosin sitä meloniviinojen kuningasta, Bacardi Grand Melonia) sekä yhteiseksi litran pullo Baileysiä (toim. huom, ensikerraksi tarvitaan kaksi litraa Baileysiä, Riitta on litrahuuli). Lisäksi oli sidukkaa sekä lonkeroa ja ihan kirkasta viinaakin. Törmäsin tässä taannoin kakkureseptejä googlaillessani chilimutakakun ohjeeseen, jossa käskettiin ripsauttaa taikinan sekaan hyppysellinen Naga Morich chiliä. Pieni piru olkapäälläni pisti minut kirjoittamaan Riitalle, että josko tehtäisiin Jounille pieni källi (mies kun tykkää syödä OC sumutettakin) ja tehdään chilimutakakku, tosin ripsautetaan chiliä "vähän" enemmän kuin ohjeessa mainitaan. Riittahan oli (erittäin empaattisena ihmisenä) heti messissä ja niin alkoi chilinmetsästys. Lopputulemana päädyimme kuitenkin tekemään mutamuffinsseja sekä chilikin vaihtui maailman tulisimpaan Carolina Reaper chiliin.

Tovin pohdimme, mikä olisi sopiva määrä chiliä, pila menee piloille, jos maustetta on liian vähän. Kokeilin itse maistaa chilimaustetta suoraan pussista, ja voin sanoa, että tulista oli. Pistin suuhuni vain muutaman pikkumurenan ja tuntui, että kieleen paloi reikä ja suu oli puolisen tuntia turvonneen ja palavan oloinen. Huhhuh. Taikina näytti kuitenkin niin herkulliselta ja piheys iski, että en viitsinyt ihan koko taikinaa pilata, joten jätin taikinaa noin neljään "terästettyyn" muffinsiin (jonne siis kippasin about kaksi ruokalusikallista chiliä) ja loput muffinssit ajattelin tarjota bilevieraille. 

Siellä ne pienet ja viattomat muffinssit paistuu niin :P

Riitan kanssa pohdittiin pitkään, miten saada Jouni syömään juuri se maustettu muffinssi, ja lopulta päädyimme niinkin yksinkertaiseen ratkaisuun, kuin että Riitta tuo muffinssit tarjolle ja lätkäisee Jounille käteen terästetyn muffinssin. Näin myös tapahtui. Jounin ensimmäinen reaktio oli, että "Mitä näihin on laitettu, maistuu ihan kamalalta!?" Seuraavaksi tyyppi ponkaisi sohvalta ylös huutaen "Ei helvetti, mitä näissä on?!" ja syöksyi vessaan, minun ja Riitan nauraessa kippurassa sohvalla. Muut vieraat totesivat, että tais olla vähän maustetta muffinsseissa ja kyselivät mitä niissä oli. Kuultuaan chilikällistä, purskahtivat muutkin räkänauruun ja totesivat että aivan loistava pila, hyvä tytöt.

Tässä kohtaa iski tajuntaan että jotain muutakin kuin perinteisiä mausteita on käytetty

Seuraava puoli tuntia menikin sitten yllyttäessä muitakin maistamaan maustemuffinsseja, hihitellessä Jounille joka huuteli rivouksia ja kostolupauksia vessasta sekä kuunnellessa kehuja niistä normaaleista muffinsseista. Pakko itsekin kyllä todeta, että olivat varsin oivallisia ja saatan ehkä tehdä niitä toistekin. Ellen sitten sorru perinteiseen mutakakkuun, joka on toki paljon helpompi tehdä.

Vasemmalla Jounin muffinssi, oikealla neljän ihmisen nävertämä

Ilta jatkui ja promillet nousivat. Yllytyshullu ystävämme (selvittyään juuri ja juuri ensimmäisestä källistä) päätti sitten vedellä huiviinsa loputkin chilimuffinssista. Äänestä päätellen ei niin fiksu veto, ja kielikin kuulemma paloi rakkuloille, mutta. Kuitenkin jekusta saimme jekutettavalta edelläolevan kuvan Facebook jaon, sekä kommentin "Maailman tulisinta chiliä muffinssissa pari ruokalusikallista, vasemmalla mun syömä, oikealla neljän ihmisen syömä. Kiitos likat tästä, I'm loving it." Huumorimiehiä siis, eikä näemmä muistella pahalla. Seuraavaan muffinssiin tulee sitten laksatiivia, joten varo vaan Jouniseni :P

Riitan kanssa tuhosimme illan mittaan muutaman siiderin, yhden paukun meloniviinaa (ei ollu niin hyvää ku Bacardin, snyft) ja sen Baileysin. Minulla alkoi vähän jo väsy painaa, mutta onneksi joku ihana ihminen keitti kokoajan lisää kahvia. Ja koska kahvikermaa ei ollut, laitoin kahvin sekaan Baileysiä, toimii! Jossain vaiheessa iltaa alkoi karaokebileet, ja koska keskusteleminen meni tässä vaiheessa täysin mahdottomaksi, päätimme Riitan kanssa yksissä tuumin siirtyä kotia kohti. Aikaa viimeisestä alkoholipitoisesta juomasta oli Riitalla kulunut jo useampi tunti ja kun nautittu määräkään ei päätä huimannut, suuntasimme autolla kotiin (n. 300m sivukujia pitkin). Tai siis Riitalle. Käytimme nopeasti koirat lenkillä (Nalle <3) ja suuntasimme sisälle katsomaan leffaa. Tai minä katsoin, Riitta oli niin uupunut päivän koettelemuksista, että sammui kissa sylissään sohvalle. Leffan loputtua tönin Riitan hereille ruokkimaan koirat ja sitten suuntasimmekin jo unten maille. Hieno päivä hienon tamman kanssa ja mukava ilta ystävien seurassa, näitä lisää kiitos!! :)

Jouni vesihana suussa kokonaisen maustemuffinssin jäljiltä

Se kerta, kun kaikki ei menekään putkeen

Kyllä meille Riitan kanssa sattuu ja tapahtuu. Aloitetaan kuitenkin ihan alusta. Viime viikon perjantaina oli tarkoitus mennä Stikken ja Sonjan kanssa pitkälle lenkille (pikkuSanni 5v tahtoo päästelemään!), mutta taas oli mutkia matkassa. Tällä kertaa kyseessä oli (taas vaihteeksi) Stikken jumiutuminen. Musta ruuna oli vuokraajallekin pukittanut ravissa ja olisi halunnut vaan laukkailla menemään ja tallinpitäjä oli sitten katsellut, että joo'o, laahaa vasenta takastaan ja on jumissa vasemmalta puolelta, ja selässä on patteja ja arkoo selkäänsä. No hei aivan loistavaa! Ei muutakuin soittoa hierojalle, joka saatiinkin tälle viikolle sovittua. Stikke on todennäköisesti jumissa, koska sillä ei ole nyt pidetty loimea, koska se ei semmoista kuulemma tarvitse. Niinpäniin. Ainiin, ja oliskos teillä likat hei rahaa ostaa Stikkelle fleecevuorellinen sadeloimi, kun se sen oma on täysin riekaleina? Kerrankin aurinko paistoi risukasaan ja sain ostettua Stikkelle ihan uuden loimen ja vain kolmellakympillä. Myyjä sattui vielä asumaan Hämeenlinnassa, joten perjantaina Stikke sai siis uuden loimen päälleen.

Uusi hieno loimi, mutta hevonen ei osaa seistä.. 

Enihau, tilanne oli se, että hevonen jumissa, liikuttaa pitäis, mutta vain käynnissä. Lähdettiin lenkille (kun hevonen ei niiannut alta selkää kokeiltaessa taikka selkään noustessa) ja noin 50m päässä tallilta todettiin, että kenkääjääkin tarvittaisiin, tilsoja meinaan kertyi aika reilusti ja kummallakaan hevosella ei ole tilsakumeja. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Reissu sujui vailla sen kummempia ihmetyksiä, kunnes. Vanhat ystävämme mannet hevosmiehethän ne siellä, ulkoiluttamassa putteaan. Tällä kertaa valjakko tuli ravilla vastaan ja Sonjan ottaessa taas polkan tahtiin ja Stikken pörheltäessä koska Sonjakin pörhelsi, Riitta huuteli manneille hevosmiehille, että oliskos ihan mahdoton ajatus ohittaa käynnissä. Ilmeisesti oli, koskapa vanhempi manneista hevosmiehistä alkoi suoranaisesti aukomaan päätään ja käski meidän painua metsään hevosinemme, jotka eivät senvertaa käsissä pysy, että niistä pääsisi ohi, heidän hevostaan kun ei niinvain pysäytetä. Noh, samat sanat takaisin vaan, tie ei ole mikään heidän yksityinen treeniratansa, meidän hevosemme kyllä pysähtyvät käskettäessä (elleivät sitten pelästy jotain) ja on ihan yleistä kohteliaisuutta ohittaa toinen valjakko/ratsukko käynnissä. Ensikerralla ei kyllä pysy minunkaan sanainen arkkuni kiinni, jos kohteliaaseen pyyntöön vastaus on haistattelua. Tai sitten pistetään Stikke kärryjen eteen ja kattotaan kenellä on kovempaa tikkaava humma, kyllä 20cm korkeampi entinen ravurilämpöinen laajoine liikkeineen yhden suomiputen voittaa. Jumiinhan se Stikke tuollaisesta menisi, mutta ihan tasan menisi reilulla kaulalla voittoonkin :P Kyllä, olen lapsellinen ja ei, en aio toteuttaa tätä suunnitelmaa sitten kuitenkaan.

Laukkamäki ei aiheuttanut Stikkessä mitään tunteita, Sonja oli viimekertaiseen tapaansa kuin viilipytty. Mikä noita hevosia oikein vaivaa?? Laukkamäen kiertomäki sitten taas. Stikke kuulosti lähinnä höyryveturilta josta on hönkä lopussa, ei olisi malttanut millään kävellä. Pidättää ei kyllä tarvinnut yhtään tässäkään, ihan äänellä rauhoittelu riitti. Stikken höyryäminen jatkui kun pääsimme autotien vierellä kulkevalle polulle, joten päätin pistää humman vähän töihin ja samalla testata uutta kuolainta. Stikkelle hankittu omenakuolain on liian paksu Stikken ilmeisen pieneen suukkiin, jotenka sain Axun omistajalta lainaan ohuen suoran metallikuolaimen. Tosiaan, Stikken kanssa pyysin päätä vähän alaspäin ja yleensäkin hevosta hieman kokoamaan itseään, joka suureksi yllätyksekseni jopa onnistui. Kuolaimeen saa siis vissiinkin olla ihan tyytyväinen, ainakin näillä näkymin.

Me ensvuonna!

Taasen matka jatkui ilman sen kummempiä ihmetyksiä ja oltiinkin jo melkein kotona, eli vielä jäljellä viimeinen n. 50m matka asvalttitien viertä ja sitten ollaankin jo kotitiellä. Tovin odoteltuamme päästiin liikkeelle ja tien pientareella (melkein turvassa) marssiessamme, aloin kuulostelemaan, että nyt vastaan tulee joku isompi auto, ehkä bussi. Ehdin nähdä "ison auton" etuosan ja tajuta että voi helvetti, se on rekka, kun Sonja otti kaksi loikkaa poikittain taaksepäin, heitti sitten kolikon päällä ympäri ja karkuun, ehdin vain nähdä punaruskean vilahduksen silmäkulmassani. Stikke oli myös sitä mieltä, että nyt mennään ja kääntyi ympäri, ja täysiä karkuun. Näin edessäni suoran asvalttitien ja mielessäni pyöri, että kuollaan kaikki jos nää nyt lähtee tätä tietä pitkin paahtamaan ja sieltä tulee auto vastaan ja jossei tää pysähdy, niin ohjaan tien yli ja takaisin sinne mistä tultiinkin. Jonkun ihmeen kautta, Stikke kuitenkin pysähtyi, otin vissiin aika kovaa kiinni, sillä muistan hevosen takapään "niianneen" allani, kun Stikke pysähtyi, sitten se kääntyi vasemmalla puolellamme olevaa jyrkkää rinnettä päin, ja ehdin ajatella, että "ei Stikke, ei sinne, et mene," mutta sinnehän se painoi. Ojassa Stikke päätti, että tämä ei hyvä, kääntyi taas ympäri ja lähti pomppimaan ylös. Minä yritin (tasapainon petettyä ja ollessani liukumassa oikealta kyljeltä alas) pysyä kyydissä ja samalla saada hevosta seis, onneksi onnistuen jotenkuten edes ensimmäisessä. Tielle päästyämme, Stikke pysähtyi sekunniksi ja otti sitten vielä kaksi sivuloikkaa vasemmalle ja pysähtyi sitten kokonaan. Tässä vaiheessa sain kammettua itseni kunnolla selkään ja kaivettua jalustimenkin jalkaan. Vilkaisin nopeasti taakseni, Riitta ja Sonja olivat "yhdessä kasassa," joten eikun eteenpäin ja äkkiä pois isolta tieltä. Stikkellä taitaa olla yhtä pitkä muisti kuin kultakalalla, eli se ei ollut enää ollenkaan kierroksilla ja käveli etiäpäin rennosti. Sonja otti takana vielä yhdet pömelit takaa menneestä autosta, mutta muuten sekin oli ihan ok. Riitan päästessä keskusteluetäisyydelle, vertailimme jälleen kerran kokemuksia kaikki raajat täristen, ja kuulemma Sonja oli painanut eteenpäin täysin suuttomana (pelhamista huolimatta) ja pysähtynyt sillan kaiteen kohdalle niin, että takajalat olivat olleet pientareella, etupää asvaltilla ja sillan kaide oli mennyt mahan alta. Riitta oli vain laittanut henkisesti silmät kiinni ja istunut tutisevan ratsunsa selässä sekä pyytänyt Sonjaa harkitsemaan tarkkaan seuraavan liikkeensä. Jos tamma lähtee vasemmalle, kuski sekä ratsu pyörivät yhtenä mylläkkänä jyrkkää rinnettä alas, jos taas oikealle, ollaan rekan nokassa pystyssä ja jos suoraan eteenpäin, tamma kompastuu kaiteeseen ja taas ollaan nenillään. Onneksi Sonja tyytyi vain tutisemaan ja tärisemään paikoillaan.

Loppu hyvin kaikki hyvin, hengissä selvittiin. Kotitiellä vastaan tuli auto, ilmoitin Riitalle olevani vielä niin tiloissa, että nyt tulen alas tai painetaan täyttä laukkaa tallin ovesta sisään. Vastaantulija olikin tallinpitäjä, joka kauhistui kertomustamme ja kertoi, että hiekkamontulle ajaville rekoille on kyllä kerrottu, että hevosia kohdattaessa tulee noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, tai muuten hiekkamonttu menee kiinni. Onneksi tällä kertaa reissussa oli fiksu rekkakuski, joka hidasti heti nähdessään pelästyvät hevoset, mutta eipä hänkään meitä mäen takaa voinut nähdä. Yksissä tuumin päätimme, että tästä eteenpäin tämä pätkä talutetaan, tai näiden kahden hevosen selkään ei enää ole ratsastajalla asiaa. Ei se vaadi kuin yhden epäonnisen kerran niiden lukuisten hyvinmenneiden sekaan, kun pahimmassa tapauksessa on kaikilta henki pois.

Muhkutamman ensimmäinen ajokerta!

Vaikka blogi nyt onkin suht Stikkepainotteinen, kuuluu Axu kuitenkin olennaisena osana elämääni, jotenka Axupostausta pukkaa.

Eli, 6.12, Suomen itsepäisyyspäivä, ja mikäs sen parempi päivä mennä tappamaan itsensä. Again. Tällä kertaa oli tarkoitus pistää se isompi muhkutamma kärryn aisojen väliin, ja koska minulla on sitä ajokokemusta enemmän kuin hevosen omistajalla taikka hänen ystävillään, minut päätettiin sitten enemmistön päätöksellä pistää kyytiin ja ohjastamaan. Minultahan ei juuri mitään kysytty, mutta mitäs me pienistä kun ei ne pienetkään meistä :)

Saavuin tallille hyvin pirteänä (tai sitten en) aamukymmeneltä ja Axun harjailun, sekä valjastuksen jälkeen (ne valjaat on aikaisemmin olleet kyllä hyvin pienellä suokkiravurilla, kun ne eivät olleet rintaremmistä mitenkäänpäin Axulle sopivat) oli aika viedä polle pihalle ja iskeä se kärryjen eteen. Kärryt olivat Axun mielestä ihan fine eikä kärryjen kiinnilaitossakaan mitään suurempia sattunut, mitä nyt ylettömän utelias tamma ihmetteli kärryjä sen kyljille nostaessani, että mitä sä teeeee'eeeet ja tallasi koko 608kg painollaan ja neljän hokin kengällään suoraan jalkapöydälleni. Au. Muistoksi reissusta siis ennen alkua miehekkään kokoinen mustelma (tai niin luulin, oikeasti jalka on vieläkin kipeä, mutta mustelman näkee jos oikein tihrustaa), tämähän lähti lupaavasti liikkeelle. En myöskään ollut ikinä ennen kiinnittänyt rintaremmiä, jossa oli pitkät vetoliinat, mutta olen nähnyt kuvia! Näiden perusteella siis rintaremmin liinat aisoihin kiinni, tosin hieman väärin, koskapa en tajunnut etsiä kärryistä sitä nipukkaa, johon liinat olisivat tulleet kiinni. Axu oli muuten hienosti, mitä nyt vähän hermostui odotteluun. Tammalla ei yleensä tahdo hermot kestää tuollaisia pitkiä varustusoperaatioita :D

On sillä aika leveä perä.

Liikkeelle lähdettäessä Axulla oli molemmilla puolilla taluttaja liinan kanssa, mutta no.. Eipä noita olisi juurikaan tarvittu. Heti liikkeelle lähdettyä tuli muutama monttu, joita Axu piti parin pompun arvoisena, ja sitten matka jatkuikin kuin ikänsä kärryjä vetäneen hevosen päiväpaseeru. Harmi ettei Axun ilmeestä nyt ole kuvia, ei voi hevonen olla enempää itseensä tyytyväisen näköinen, toki kaikki kolme mukanaollutta assistenttia tammaa kilvan kehuivatkin. Käveltiin suht pitkä pätkä ja sitten lykättiin minä kyytiin. Korvat heilahtivat taaksepäin kuuntelemaan, ja that's it. Matka jatkui kääntöpaikalle, jossa otettiin toinen liina irti. Vähän Axua ihmetytti, että mihins se toinen kehuja jäi, mutta eipä sen kummempaa reaktiota. Lopulta irrotettiin viimeinenkin liina ja Axu oli villi ja vapaa. Tamma juhlistikin tätä ottamalla muutaman raviaskeleen, mutta heti kun pyysin hidastamaan, meno jatkui käynnissä. Jossain vaiheessa pyörän alle osui loskaa, josta lähtevä litinä oli vähän jännä juttu ja siitä piti sitten ne muutamat raviaskeleet ottaa, mutta muuten tamma oli asenteella "nii, sitte?" Ei voi muuta sanoa, kuin että uskomaton "putte"tamma!! Ihan oikeasti, hevonen on ensimmäistä kertaa eläissään kärryjen edessä, ja reaktiot ovat tuota tasoa. Varsinkin kun vertaa Stikkeen, jonka viimeisestä ajokerrasta meille tullessa oli se puoltoista vuotta ja meno oli kuin ensimmäistä kertaa kärryjen eteen täysin kylmiltään lykättävän varsan. Huhhuh.

Tamma tarhassa lenkin jälkeen, edelleen erittäin itsetyytyväinen ilme naamalla.

Vuokraajan matkassa #2

Happomurhaaja ilmoittautuu! Oltiin vuokraajan kanssa sovittu treffit tallille klo 12 ja minä itsestäni ylpeänä olin kerrankin ajoissa, jo viittä vaille paikalla ja huomasin vuokraajan auton olevan paikalla. Varmaan vasta tullut. Vuokraaja itse löytyikin varustehuoneesta laskemasta vesiä ämpäreihin ja kertoi tulleensa jo puoli 11. Puoli 11! Ja sitten se oli taas mennyt tekemään kaikki tallihommat ja minä paha ylläpitäjä teetätän kaikki hommat viattomalla vuokraajaparalla (HAPPOA!). Mutta, koska hommat nyt oli kuitenkin jo tehty, niin otettiin hevoset sisälle ja reissuun. Tai niinhän sitä luulisi... Stikke tuli sisälle, muhku tuli sisälle, poni....ei tullut sisälle. Jahtasin sitä perhanan karvapalloa pitkin kuravellitarhaa ja eeei millään. Koitin pistää lisää vauhtia poniin, jos se vaikka huomaisi, ettei tuo juoksentelu kannata, joutuu juoksemaan vaan enemmän, mutta ponista se oli vaan siistii! Sieltä se näytteli aina nurkasta keskaria mulle kunnes pyrähti taas menemään kun pääsin lähemmäs. Hmph. Hain juoksutusliinan ja blokkasin ponin pihattokulmaan, mutta mitä teki poni? Eka se yritti hypätä liinan yli, jolloin mun oli pakko löysätä sitä ettei käy huonosti (poni menee nurin ja katkaisee niskansa tai multa irtoaa käsi) ja tokaksi se yksinkertaisesti painoi liinasta läpi niin, että kun se kahden tolpan väliin oli vedetty, liina löystyi ja tolpassa kiinni oleva paimenlanka meni katkipoikki. Onneksi sain sen ehjättyä. Poniperrrrk.... Sitten olin ihan valmis pilkkomaan sen kilon paloiksi ja meninkin sen luokse että nyt susta tulee metukkaa jos et ala antaa kiinni, niin mitä tekee poni? Katsoo minua pienillä nappisilmillään, että minäkö? Tässähän minä koko ajan olen ollut, mikset vain tullut hakemaan. Niin, miksiköhän en... Mur.

Söpö naama, pirullinen luonne

Kun poni oli pyydystetty ja muhkun kuski juoksutettu lähes kuoliaaksi, oli aika alkaa sitä omaa heppaa puunaamaan. Tai siis omaa lainaheppaa. Vuokraaja oli ponijahdin ajan Stikkeä jo kiillotellutkin. Koska minä olen maailman nopein hevosen kuntoonlaittaja, olin silti ennen vuokraajaa valmis muhkuineni ja odottelin sitten ja irvistelin ponille karsinan reunan yli, että hähhähhää, kiinni jäit lumipallo! Samalla napsaisin kuvan menovalmiista Muffe von Muffelssonista.

Muhkutamma lähtökuopissa

Lopultakin pääsimme liikkeelle ja suuntana vanha kunnon pitkä lenkki. Muhkulla oli kauheasti virtaa ja se käveli jopa Stikkeä nopeammin. Stikke laahusti perässä vailla mitään kiirettä. Muhku näki/kuuli/haistoi/kuvitteli/jotain muuta, valitse itse jotakin vasemmalla puolella pellolla tai sen takana olevassa metsässä, koska se käveli pää sinne päin kääntyneenä koko ajan. Jos annoin sille vapaat ohjat, se käveli tasan just sinne, minne pää osoitti - siis suoraan peltoon/ojaan, mitä kohdalla nyt sattui olemaankin. Minun siis piti pitää arvon rouva tiellä tai se olisi ajanut ulos. Yritettiin vuokraajan kanssa kauheasti katsoa, mitä noin mielenkiintoista siellä näkyy, mutta emme me mitään nähneet. Matkalla vanhat tuttavamme mannet hevosmiehet hevosineen tulivat vastaan ja otimme jonomuodostelman, Stikke edellä ja muffe perässä. Paitsi että Stikelle tuli äitiä ikävä ja se päätti peruuttaa muhkuun pahki ja kun osui niin äkkiä uukkari. Vaihdettiin muodostelman asettelua muffe edeltä ja Stikke perässä. Sitten arvon hurjalle laumanjohtajaorhille kävi toisen hevosen ohitus. Niinpä niin, naiset edellä vaikka heikoille jäille... Tyypillinen mies.

Laukkamäen juurella muhkutammasta löytyi ihan uusi puoli. Stikke pinkaisi liikkeelle, muhku jäi seistä tollottamaan paikalleen. Kun pyysin eteen, otti pari askelta taakse. Kun pyysin uudelleen eteen, sukelsi perä edellä läheiseen pusikkoon, mitälie syreenipuskia ovatkin, mutta ei ollut sitten meinaan ihan pieni pensas. Siellä mentiin vähän pohkeenväistöä (minun pyytäessä eteen ja pois puskasta) ja kun lopulta päästiin sieltä pois, seistä tollotettiin taas paikallaan. Jälleen pyysin eteen, jolloin muhku enisn peruutti pari askelta ja kun pyysin voimakkaammin eteen, se alkoi pomppia paikallaan. Yleensä sitä siis on kaikilla saatavilla olevilla käsillä saanut pidättää, ettei se ampaise kuin ohjus sinne mäkeen. Kun lopulta sain sen siitä pomppimisesta eteenpäin, niin lähti se juu sinne mäkeen menemään, muttei niin täysillä kuin aiemmin. Mutta meni silti. Jee.

Ei meillä oikeasti rääkätä pientä
pienipääponia laittamalla liian iso
kuski kyytiin, kuvakulma nyt vaan on
taas edukseen (seliseli)

Loppureissu menikin ihan leppoisissa ja normaaleissa merkeissä, että eipä siinä sitten mitään. Mulla vissiin taas joku vaikutus noihin hevosiin kun tuolla tavalla käyttäytyvät. Tallinpitäjäkin sanoi (naurusta toivuttuaan) ponista kerrottuani, ettei se ole koskaan tehnyt noin. No nyt teki.

Uusi tukka!

Tämmöinen tukka mulla oli ennen. Se on ollut joskus mustapunainen. Alta punainen ja päältä musta. Mutta koska värjäysvälini on sellainen ehkä puoli vuotta ellei enemmänkin yleensä, koska olen sikalaiska värjääjä, se on vähän päässyt haalistumaan. Okei, millon olen edes viimeksi värjännyt itse? Kaverini näitä pari kertaa värjäsi, juurikin näillä kahdella värillä, koska halusin vähän vaihtelua ainaiseen kokomustaan. Kaverini on nykyään kiireinen ihminen ja mulla oli jäänyt kylppärin hyllyyn joku ehkä sata vuotta vanha väripurkki Garnierin 100% coloria, sävynä sinimusta, jota ei ole edes markkinoilla ollut enää pariin vuoteen, niin ajattelin käyttää sen pois. Ehkä mulla on kohta musta tukka tai sitten ei ole tukkaa ollenkaan, jos se on vanhennuttuaan muuttunut semmoiseksi myrkyksi että karvat tippuu.... Mutta eihän niissä vissiin mitään parasta ennen -päiväystä ollut? Eihän? En minä ainakaan löytänyt, joten ei muuta ku väri päähän ja katsomaan kuin ämmän käy....

Tässä sit lopputulos. Tukka pysy päässä, naama levisi (siis mun naama ei oikeesti voi olla noin paksu! kamera vääristää!!!!!), silmät harittaa ja vaihtui se värikin. Kuva vähän vääristää (mun naaman paksuuden lisäksi) sen verta, että ei tuolla ylhäällä ole tuommosta juurikasvua tapahtunut yhdessä päivässä, se nyt vaan jotenkin heijastaa jostakin, on se musta sieltäkin. Taustalla näkyy mun ihanan makaaberi suihkuverho, grau!

Omaan silmään tuo väri on muuten ihan kiva, mutta näyttää taas niin hassulta musta tukka valkoisen naaman kanssa. Kamala kontrastiero! Miksi mä en vois olla vähemmän valkonaamainen? Ihan siis vaikka niinku ihmisen värinen eikä maidon... No, ei mene aina napalminallet tasan ☺

Eniten v*tuttaa kaikki

Tässä nyt ajatuksella blogia lueskelleena, pakko tulla vähän selventämään asioita ja kirjoittamaan tämänhetkisiä ajatuksia, ja tuntemuksiani vähän ylös. Tuntuu, että omat kirjoitukseni oikein huokuvat negatiivista energiaa, hevonen on ärsyttävä ja veetuilee senkun kerkiää, avut ja pidätteet eivät mene läpi, en osaa ratsastaa Sonjalla, Stikkestä on vain kuluja.. Onhan se toki totta, että kaikki ei todellakaan ole mennyt kuten Strömsössä, mutta tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan yhtäaikaa. Minä en ole mikään kroisos, jolla rahaa riittää kuin roskaa, joten se on tuonut oman osansa tähän heppaharrastukseen. Tuntuu, että kaikki rahat menee, jossei hevoseen, niin tallille kulkemiseen, ja aijjuu kun töissäkin pitäis käydä. Tästä päästään aasinsillan kautta toiseen mieltäni painaneeseen asiaan, eli työt. Tuntuu, että ihmiset on kaikki idiootteja, insinöörismiehille ja -naisille tavan valokatkaisijan käyttö on sula mahdottomuus ja minä sitten marssin autioita toimistoja pitkin sammutellen valoja ja kiroten että notta perkele. Toiselle kohteelle kun pääsis, helpottais työmatka ja veetutus valojen sammuttamattomuudesta. Työnkuvan vaihdos olisi ideaali, mutta sitä ei voida järjestää, koska ei vain haluta (faktaa, ei mutua), esimiehet ovat siis saatanasta seuraavia.

Töihin päästäkseen täytyy ajaa n. 50km matka suuntaansa (aikaa menee n. 45min) ja tuntuu että kaikki hidastelijat tai muuten vain muropaketista korttinsa repäisseet ovat juuri samaan aikaan liikenteessä ja tottakai minun edessäni. Juuri tänään viimeksi meinasin motarilla saada auton kylkeen, kun ei se pää käänny sitävertaa, että kurkkaisi sen kuolleen kulman. Talvikelit nyt on mitä on (eli liukasta), mutta camoon, suoralla ja kuivalla tiellä (näitäkin löytyy vielä), ei ihan aikuisten oikeasti tarvitse ajaa sitä kuuttakymppiä, kun rajoitus on 80km/h. Motarilla sentään pääsee ohi, mutta yritäpäs samaa kantatiellä, ei ole niin helppoa, semminkin kun oman auton konehuoneesta löytyy 1.6 litrainen starttimoottori ja näillä liikennemäärillä ohituksiin tarvittaisiin vähintäänkin se avokin auton 3.5l V6 pannusta irtoavat 280 kaakkia. Tällaisen auton ainoa ongelma on järjettömät bensakulut (nätillä ajolla 9.3l/100km) joten tyydyn pitämään starttimottini ja kiroamaan kanssa-autoilijoita. Yksi valituksen aihe on idiootit kävelijät. Hypitään suoraan suojatielle auton eteen, joka ei parhaimmissakaan olosuhteissa pysähdy sillä sekunnilla kun jarrua painaa, vaan liukuu ja keilaa kumoon sen onnettoman eteenhyppijän. Tokihan vika on autoilijan (vaikka jalankulkijalla on mustat vaatteet, suojatiellä ei kunnollista valaistusta ja ne heijastimetkin ovat unohtuneet kaupan hyllylle), mutta varmaan lämmittää tämäkin tieto siellä pilvenreunalla. Ja kun liikenteen sujuvuuden vuoksi, siellä ei ihan oikeasti voi ajaa 20km/h nysväillen ja odottaen pelko persiissä sitä eteenloikkaavaa wnb ninjaa. Itsehän olen siis täydellinen ja kuljen aina täys heijastinvarustus päällä neonpinkeissä pimeässähohtavissa kuteissa ja ajan autoa vähintään yhtä hyvin, kuin Michael Schumacher..

Myös aika tuntuu olevan kortilla. Hevosia ei kerkeä liikuttamaan tarpeeksi, koska vuorokaudesta loppuvat tunnit. Jos et ole töissä, olet toivon mukaan nukkumassa, jos et ole nukkumassa, olet tallilla. Muttakun, kotonakin olisi ihan kiva olla. Pölypallot juoksevat nurkissa (tokikin kissat pysyvät viihdytettyinä näitä jahdatessaan, joten oliko tämä sittenkin hyvä asia?), avomiehen kanssa tulee turhan usein läpsystä vaihto eteisessä ja puhelimesta pitää välillä tarkistaa kuva, että minkäsnäköisen immeisen kanssa sitä kämppä jaetaan. Jos hevosen kanssa käy jotain (kuten esim. Stiggen jumiutumisepisodi) tulee kotoa kiukkuista palautetta. Toki avokkini ymmärtää, että en voi jättää hevosta tuossa tilanteessa tallinpitäjän vastuulle, mutta rassaa se silti. Kotona ei saa kissoilta hetken rauhaa, toki nekin sosiaalisina eläiminä haluavat osan huomiosta. Irvistä poissaoloni huomaa hyvin, kissa raapii makuuhuoneen ovea minun ollessani nukkumassa ja haluaa ehdottomasti aina äidin viekkuun sohvalle. Myös kaikennäköiset kolttoset kuuluvat asiaan, saahan niillä sitä huomiota. Väsynyt minä sitten taas haluaisi romahtaa hetkeksi sohvalle ilman mitään häiriötekijöitä ja vain katsoa sen yhden jakson Kuppilat Kuntoon, Jyrki Sukulaa ilman yhtäkään karvaista kakaraa, mutta ei onnistu.

Tjooh.. Kaikenkaikkiaan, kuten varmaankin ymmärsitte jo, tällä hetkellä on niin paljon mielen päällä ja kaikki on niin Sanni 5v'tä vastaan, että huhhuh. Kyllä tästä suosta vielä noustaan, ja aletaan kirjoittamaan positiivisempia postauksia. Oikeasti Stiggeh on todella kiva hevonen, sillä on ne omat juttunsa, jotka tekevät siitä Stiken ja täysin erilaisen kuin luottopolleni Axu, taikka Riitan luottopolle Sonja. Stikkujalkainen orhinkorvikkeemme on kuitenkin ollut meillä ylläpidossa vasta muutaman hassun kuukauden ja on ihan selvää, että Stikke vähän vielä testailee, että mitä meidän kanssa saa tehdä ja mitä ei, ja me yritämme epätoivoisesti etsiä Stiken mukana tulleista tavaroista sitä käyttöohjekirjaa, mutta ei vaan löydy. Näillä mennään mitä on annettu ja yritetään parhaamme, eiköhän se siitä :) Hevosen"omistajan" elämä on niin kivaa kuvitelmissa, mutta kuten Riitta taisi joskus jotain mainita, ne vaaleanpunaiset linssit vaihtuu tummempiin hyvin äkkiä. Onneksi tämä harrastus kuitenkin vielä antaa enemmän kuin ottaa ja kaikesta huolimatta, on päivä aina parempi kotiuduttuani tallireissulta. Niissä hevosissa vaan on sitä jotain ja olenhan niiden kautta saanut jo monta uutta ystävääkin, niin karvaisia ja nelijalkaisia, kuin niitä vähemmän karvaisia ja kaksijalkaisiakin :P

Luottokorvat <3

Ei se ole hevosen vika, jos itsellä on huono päivä

Aina se elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista. Hevoset olivat seisseet neljä päivää ja se oli kuulemma vähän päässyt kertymään niiden korvien väliin, siispä pöllövirtaa mahdollisesti tiedossa. Itselläni oli takana työyö ja vain viitisen tuntia unta - sekin kertaalleen keskeytettynä. Lisäksi armoton niskajumi, jota sitten seurasi migreeni ja tuntui kuin sata pientä (tai ei niin pientä) pajavasaraa takoo pääni sisällä ja kaikki mitä viime aikoina on tullut syötyä, pyrki ylöspäin. Siis aivan ihana olo... Tallinpitäjä onneksi oli kivana tehnyt tallihommat, niin me pikaisesti Sannin kanssa keräsimme lannat pihatosta ja eikun hevosia varustamaan. Hieman hevoset siinä tallissa touhusivat jotakin omiaan ja tuli itse kullakin sarvet päähän, mutta eihän se ole hevosten vika, jos hermo menee pienimmästäkin. Siinä tuli ehkä turhan kovasti ja turhan pienestä rikkeestä itse kunkin komennettua hevostaan, mutta sitten iski kauhea syyllisyys, että olikohan se kuitenkaan ihan tarpeellista karjua jos toinen tyyliin vaihtaa painoa jalalta toiselle. Päästiin kuitenkin ilman sarvia ja hampaita lopulta matkaan. Tottakai joka paikka oli pakkasen jäljiltä kivikova, lunta ja jäätä ei onneksi vuodenajasta huolimatta ollut kuin satunnaisten vesilätäköiden päällä. Mutta tiet kuin betonia, siispä vain käyntilenkki tiedossa. Sanni pistettiin muhkun kyytiin ja minä sitten laitoin Stikkujalalla koreasti. Olin jo valmiiksi oloineni, että mitähän tästä tulee kun pöllövirtainen poni alla, mutta yllätys, se malttoi melko harvinaisen hyvin odottaa, että saan säädettyä jalustimet ja kiristettyä mahavyön. Alkumatkasta Stig käveli tosi reippaasti, minä yritin vähän ratsastaa sitä pakettiin, ja keksiä sille muuta tekemistä kuin kaahottamisen, mutta Stikke se vain narskutteli hampaitaan ja kuulemma kuulosti tukehtuvalta, joten mentiin sitten puolilöysin ohjin vailla minkäänlaista suutuntumaa. Minua hirvitti, koska en ole vieläkään sinut sen hevosen kanssa (ja mietin tulenko koskaan olemaankaan) plus virta plus kipu, särky ja oksetus niin oli todella turvaton olo istua siellä kyydissä . Silti koitin psyykata itseäni että ei tässä mitään satu, me vain kävellään ja jarruttelin aina istunnalla minkä kykenin. Vähänkään kun vedin ohjasta, niin alkoi kaamea narskutus. :( Stikke onneksi vastasi istuntaan todella hyvin ja loppui se pahin juoksentelukin jonkin ajan kuluttua. Missään vaiheessa se ei edes yrittänyt raville tai laukalle, että se siitä pöllövirrasta. Kylmyydestä johtuen meillä molemmilla oli varpaat ihan jäässä, joten hypättiin alas hevosten selästä ja talutettiin melkein puolet matkasta, jotta jalkoihin saataisiin taas veri kiertämään. Tallissa vielä loppujen lopuksi kilteille heppasille namit suuhun, että ei muistella pahalla.

Kuvituskuvana toimikoon tällä kertaa otos muhkutammasta
päivältä, jolloin Stikke tuli taloon.

Varvaskarvaiset tassut näppäimistöllä

Kun tuo Riitta kerta päästi eläinlaumansa valloilleen blogin puolella, emme me Sannin lemmikitkään haluttu jäädä yhtään sen huonommiksi, joten kun omistaja on poissa, tanssii kissat pöydillä, vai miten se menikään..

Irvi

Eli hei vaan kaikille, mun nimi on Irvi, rodultani maatiainen. Kuten jo mainittu, olen pelastuspentu ja alunperin nimeni oli Vilpas, mutta en kuulemma ole yhtään Vilppaanlainen, joten Irvi minusta tuli. Tämä nimi sopii minulle kuulemma kuin nenä päähän, olen kuuleman mukaan aina keksimässä jotain tihutyötä (äiti sanoo aina välillä, että se tekee musta hanskat tai hatun ellen lopeta riekkumista). Ellen sitten ole nukkumassa, syömässä tai kerjäämässä ruokaa. Rakastan ruokaa, ruoka on se mun juttu. Voisin syödä koookoajan, mutta toi emäntä on vähän nihkee antamaan mulle märkäruokaa ja nappulat on niin kuivia, että niin.. Painoa minulla on 9,8kg, joka on kuulemma tällaiselle pienelle kissalle paljon. Mun mielestä on vähän epäkohteliasta sanoa minua läskiksi, olen vain hyvinsyönyt. Muuten olen luonteeltani oikein mukava ja seurallinen pikkukissa, haluan olla kaikessa mukana ja tietää kaiken mitä mun valtakunnassa tapahtuu. Tykkään myös rapsutuksista, ja mua saa rapsuttaa aina ja paljon. Olen kuulemma ihan hassu, kun kehrään aina. Jos vaikka nukun sohvalla, ja joku tulee rapsuttamaan, niin alan heti hurista. Höh, eikös se nyt ole kivaa, kun kerron, että joooo, rapsuta, tuntuu hyvältä. Ikääni en tiedä, olin niin pieni kun synnyin ja äitiäni en tunne, eli en voi siltäkään kysyä. Arvio on, että olen n. 3,5v. Mä oon kaikkien kaveri, ne kaikki muut ei vaan aina ymmärrä mua, en mä pahalla niitä jahtaa tai käy päälle, mä haluun vaan leikkii..

FI*Cougar's Mary Goodnight "Nekku"

Tervehdys teille, minä olen siis Nekku, rodultani norjalainen metsäkissa. Olen kiertänyt aika monta kotia, mutta nyt minulle on kerrottu, että tänne olen tullut jäädäkseni. Tämä sopii minulle, varsinkin, kun täällä pyörii semmoinen kiva setä, jonka parran alle voin haudata pään ja kehrätä sen sedän sylissä. Aijjuu, ja takertua kynsillä kiinni sen sedän olkapäihin. Se setä ja toi äiti sanookin, että mä olen semmonen pikkunen takiainen. Mä oon vähän ku toi Irvi, että ruoka on kiva juttu, ja olenkin ensimmäinen joka ilmottaa, jos ruoka on jostain syystä myöhässä. Mulla on kuitenkin linjat kunnossa, en oo tollanen läskipallo, kun toi Irvi. Mä en ees tykkää koko Irvistä, se aina vaan kiusaa ja jahtaa mua. Mutta Tatu, se on mun kaveri, se on aina ollut mun kanssa samassa paikassa. Näistä uusista kavereista toi Defi on mun mielestä kans ihan ok, sen kanssa tulee toimeen. Dani on vähän semmonen ihassama, vois mennä pois, mut kun ei mee, ni kai se ny sit saa tossa olla. Mä oon kanssa aika kehruuherkkä, ei tartte kun syliin ottaa, niin aika pian alan kehräämään. Vähän toi kilpikonnaväritys puskee läpi ja oon aika temperamenttinen, mutta oon oppinu nyt luottaan näihin uusiin tyyppeihin, ja ne saa tehdä aika paljon kaikkee mulle (niinku esim harjata) ennenku suutun. Aijjuu ja on mulla lapsiakin.. En vaan enää tiiä missä ne kaikki menee, ne kun sai omat kodit jo sillon aika piäninä. Mut kuulemma FI*Louhelan B-pentue on mun mukeloitani! Juu ja ikää mulla on semmonen 8 vuotta.

FI*Cougar's Taro Torodoki "Tatu"

Heivaanhei, mä oon Tatu, myöskin norjalainen metsäkissa. Ikävuosia plakkarissa mulla on 9 ja mä oon tän talon pomo, koska mä olen isoin. En nyt painoltani, mutta muuten. Mä oon kanssa vähän kiertäny koteja ton Nekun kanssa, mutta mullekin uhkailtiin, että täältä kämpästä lähden vaan monttuun (vielä kun tietäs että mikä semmonen monttu on). Mä oon käyny näyttelyissäkin, ja muistaakseni oon saanu premiorin tittelin, vaikka kävinkin tuomarin käteen kiinni. Mitäs ei silittäny kunnolla, tyhmä jätkä. Mä oon kaveri oikeestaan vaan ton Nekun ja Defin kanssa, noi muut on semmosia njäääh tyyppejä. Kyllä niitä ny sietää, mutta ei olla mitään ylimpiä ystävyksiä. Jos Irvi kiusaa Nekkua liikaa, ni mä hoidan sen, pistän Irvin ojennukseen. Mun lempiruokaa on raksut ja niitä mä aina popsinkin ja huutelen mammalle hennolla äänelläni, jos kupissa edes vilahtaa pohja. Mä tykkään myös popsia pillereitä, oon vähän semmonen narkkari. Mamma ja iskä niitä mulle tuo aina aamuin ja illoin, namnam. Jossen saa nappiani, huutelen jommallekummalle tiukasti silmiin tuijottaen, että hei, jotain jäi! (toim. huom. Tatulla siis krooninen paksusuolentulehdus, johon syö antibioottia). Mä oon kuulemma myös semmonen niskakissa, jos mut ottaa syliin, niin kiipeän aina niskaan järsimään hiuksia. Hiukset on nam. Mä myöskin pesen iskän parran aina kun vaan mahdollista. Teen sitäkin, että kun ihmiset on esim. koneella, niin hyppään pöydältä tai hyllyltä niiden niskaan. Aijjuu, ja mulla on kippurahäntä! Kannan sitä ylpeydellä vasemmalla kyljelläni kippurassa. Oon erilainen lapsi ja ylpeä siitä <3

FI*Louhelan Dantrag "Dani"

Huamenta.. Min oon Dani ja mäkin oon norski. Musta ei kuulemma ollu parempaa kuvaa, kun mä oon aina nukkumassa. Nukkuminen on kivaa, ja mä olenkin aika velho löytämään uusia nukkumispaikkoja. Musta piti tulla semmonen äitin oma mussukkapussukka sylikissa ja no, oonhan mä tavallaan. Aina kun mä vaan jaksan herätä senverta, että jaksan raahautua jostain sohvan takaa äidin syliin rapsutettavaks. Mä oon kuulemma vähän semmonen traasu, näytän aina just heränneeltä ja haluan olla siellä missä äitikin. Jostain syystä mun lempipaikkoja on vessa (haluun aina vessassaolijan syliin) ja äiskän ja iskän makkari. No, makkarissa on iso ja pehmee sänky, jossa on hyvä nukkua, joten ehkä se ei ookkaan niin outoa, että tykkäisin siellä olla. Ja siellä saa olla äitin vieressä <3 Mä en oikein noista muista kissoista välitä, Defi on ihan ok tyyppi (se on mun veli) ja sitä mä välillä pesen, jos se sattuu oleen huudeilla sillon ku oon hereillä. Iskän mielestä mä näytän muumilta, ni se on sit keksiny, että mun lempinimi on muumi. Tai muumelo tai muume. No, on se sentään parempi, ku mun entinen lempinimi, joka oli mun muistaakseni Danoniina Tiina Kristiina Balleriina Kolmastoista. Iskä sanoo sitäkin, että mä näytän ihan tyttökissalta. Pyh sanon mä! Ainiin, ja ikää on ööööö.. 6 vuatta

FI*Louhelan Deifontes "Defi"

No moronmoron, mä oon sitte se jengin komein eli Defi. Norskihan se oon minäkin ja ton Danin velimies. Se komeempi veli, tietenki. Mä oon kuulemma kauheen päättämätön kissa, välillä muhun ei saa koskee ollenkaan, ja välillä sit taas musta ei pääse millään eroon. Niinku tänään, mä vaan kehräsin ja mau'uin sievästi (edit. huusi suoraa huutoa) että äitii, huomioo, Defii pitää rapsuttaa. Oon kuulemma tosi "kaikki käy" kaveri, eli mut saa ihan rauhassa pestäkin, päästelen vaan semmosia piäniä piipahduksia, että onks ihan pakko ku tässä kastuu, mut annan pestä. Toisinku noi muut idiootit. Mä oon myäskin kauheen siisti, ja jos äiti tai iskä ei siivoo vessoja tarpeeks usein, ni käyn sit vierashuoneen sohvalla kakilla. Päästän oikeen semmosen ison löysän kasan, että ne varmaan tietää mitä oon mieltä tommosesta epäsiisteydestä! Mä oon kanssa käyny joskus näyttämässä komeuttani tuamareille, ja olin näyttelyn 2nd Best of Best Cat. Jee. Tai siis tottakai mä oon. Seuraavassa näyttelyssä tuamari otti mua väärin kiinni ja mä sit huusin sille ja otin paidasta kii, ni se ei sit tykänny ja mut sit hylättiin. En tajua, opettelis seki idiootti käsittelee kissoja. Hmph. Koska mä oon mustasavu väriltäni, niin iskä keksi että mä oon savupallo. Äiti sit oli toooosi fiksu ja sanoo, että mä oon savusiika. Nyt ne on keksiny, että oon saunatonttu, kun mä tykkään olla saunassa. Ensin mä pääsin vaan jälkilöylyihin, mut nykyään oon saanu mennä äiskän ja iskän kaa saunaan, siällä mä sitte kiärin ylälauteella selälläni ja kehrään kun iskä heittää löylyä. Joo, ja ikää mullakin se 6v, ihan niinko Danilla.

Maastoreissua taasen vaihteeksi

Vähän nyt hakkaa päässä tyhjää tämän tekstin suhteen, mutta katsotaan mitä saan aikaiseksi :)

"Aamu" valkeni sateisena ja synkkänä, ja minun ensimmäinen etappini oli hammaslääkäri. Ou jea! Noh, eipähän satu jos Stikke lyö vuorostaan minua nenään, kun puolet naamasta on jo valmiiksi puuduksissa. Pitää vaan tähdätä oikein. Hampilekurista selvittyäni oli pienen sivukoukkauksen (eihän tallipäivä olisi mitään ilman Riittaa) saattelemana matka tallille.

Tälläkin kertaa oli uusia kuolaimia kokeiltavana, tosin nyt "uhriksi" joutui Sonja, joka sai suuhunsa kolmipalapelhamit kaksilla ohjilla. Ne ohjat ei siis olleet suussa, vaan se pelham, mutta kumminkin. Sonjalla tosiaan on ollut pientä ongelmaa noiden jarrujen kanssa, ja vaikka se Riitalla räpylässä pysyykin olosuhteista huolimatta, esimerkiksi minulla on sen kanssa vähän ongelmia, ehkä siksi, kun en kehtaa ottaa niin kovaa suusta, kuin tarvitsisi. Eli, kaakit kuntoon ja baanalle!

"Kumi"pelhamit kaksilla ohjillaaaa <3

Stiken vuokraajalta olin kuullut, ja hevosen päiväkirjasta lukenut, että tummanruunikko ruunasemme oli keksinyt laukassa kiikuttamisen. Oi kun mukavaa. Eli kun pyytää ravia, Stikke rikkoo laukalle ja siitä sitten kiitolaukkaa kohti horisonttia. Kuten jo aiemmin todettu, meilläpäin eivät hevoset vauhtia päätä, joten eikun minä selkään ja kokeilemaan. Nostin samasta kohtaa ravin, kuin mitä vuokraaja oli tehnyt ja Stikke yritti minulla ihan samaa. Juuei, pari voimakasta pidätettä ja Stikke ravasi pyydetyn matkan, reippaasti, mutta ravasi kumminkin. Hyvä. Matka jatkui fiksusti hevosen selässä pelleillen ja taas vaihteeksi maailmaa parantaen. On se jännä juttu, että viikossa on maailman asiat ehtineet mennä senverta päin hanuria, että taas puhuttavaa riitti vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Mielessä pyöri "pliis älä nyt lähde, pliis, älä nyt lähde."

Kun nyt tästäkin lenkistä muodostui hevosten koulutus/siedätyslenkki, ja koska niitä Sonjan pelhameita nyt piti testata, niin otettiin pieni ravipätkä vieretysten. Tämähän on toki maailman fiksuin idea kahdella kilpaviettisellä hevosella, mutta hei, elämästä ei selviä hengissä. Hyvin meni tämäkin pätkä, Stikke vähän meinasi, että josko taas sinne Vermon suoralle, mutta pieni pidäte riitti. On se vaan hieno mies halutessaan :) Muhkukin kuulemma pysyi hyvin lapasessa, hieno juttu.

Vihdoin ja viimein (muutaman suunnanvaihdoksen ja Muffeli von Muffelssonin koulutusrupeaman jälkeen) päästiin laukkamäelle. Minä sitten erittäin uhkarohkeana immeisenä kitisin Riitalle, että emmähaluu mennä tota kamalan isoa ja jyrkkää mäkeä, enkä varsinkaan halua saada Stikeltä turpaani (kun se puudutuskin alkoi tässä kohtaa olla jo menneen talven lumia), niin eikö me voitais kiertää. Riitta katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja totesi, että sä voit kiertää ihan mistäs tykkäät, mä meen tonne isoon mäkeen. Huoh, ei muutakuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Eli siis sinne laukkamäkeen. Sovittiin, että minä menen ensin, Riitta kun kyllä pitelee sen muhkunsa ja minä en halua lähikontaktia Stiken niskaan. Hiukan pelonsekaisin tuntein ohjat kunnon tuntumalle (päännosto huomioituna), laukkapohkeet ja harjasta kiinni. Sitten mentiin! Stikke lähti kuin tykinkuula ja kuskin into kohosi. JES, mitä mä oikein hannasin, tää on siistii! Ensimmäisen mutkan jälkeen, Stikke hidasti, kuin kysyäkseen, että oliko tää tässä. Maiskautin ihan pienesti, ja taas mentiin. Sama toistui toisessa mutkassa, ja mäen päällä sitten Stikke pysähtyikin ihan itse. Käännyin välittömästi katsomaan taakse ja sieltähän ne Sonja ja Riitta saapuivatkin. Kuulemma Sonja oli laukannut koko mäen ylös saakka! Hieno Sonjis! Aijjuu ja Stikke menee todella lujaa. Aijjaa, minusta me mentiin kauhean hitaasti, ja paukkuja olisi todellakin ollut vielä kovempaankin menoon! Pitänee ensikerralla oikeasti loukuttaa ne pupujussikat jo tallilla, ja antaa painaa sen ku kavioista irtoaa.

Osataan me mennä ihan normaalistikin...

Loppumatka ei sitten mennytkään ihan niin hyvin.. Sonjiksella ja Riitalla oli jotain perustavanlaatuisia ongelmia ja Riitta kirosi koko pelhamin kaksine ohjineen alimpaan helvettiin. Tai, kuolain kuulemma oli hyvä, mutta ohjiin sekosi ja jos koitit ottaa vain mustalla ohjalla (kolmipaloissa kiinni oleva ohja) niin väkiselläkin ruskea ohja (vipuohja) löystyi ja milläs sitten kiireellä otat kiinni siitä toisestakin. Ensikerralla siis delta avuksi, jolloin selvitään yhdellä ohjalla. Onhan se toki selkeämpi, kuin iso nippu ohjia kädessä, ja vielä kaiken huipuksi raippa, jos Sonja sellaista alkaa taas tarvita.

Ohjanippu

Melkein kotona ja taas siinä kohtaa, jossa Stikke ryösti vuokraajalta. Kun nyt kerta olin (jälleen kerran) päättänyt erottaa itseni pupuista, sanoin Riitalle, että jos hän pitelee Muffeliinan, niin minä otan Stiken kanssa vielä pätkän ravia. Tällä kertaa, Stikke ei yrittänytkään laukalle, vaan koitti ryöstää ravissa. Jaahhah, ei näemmä kaakilta kekseliäisyyttä puutu. Pidäte. Ei vaikutusta. Siinä vaiheessa meni pienesti hermo, ja mietin mielessäni, että jos muut antaa sun Stikke tehdä just niinkuin sua haluttaa, niin minä en anna, kun kerta on se kuolainkin suussa ja nyppäsin ohjasta. Se tepsi ja sainkin siirtää vähän hölmistyneen oloisen ratsuni käyntiin. Ai oikeastiko sä vaadit, että mä pysähdyn? No kuule kyllä se näin vähän olis. Otettiin vielä uusi ravipätkä, tällä kertaa ne jarrut löytyivät heti, ja vaikka vauhtia vielä olikin, sain Stiken helposti hidastamaan, tai siirtymään käyntiin halutessani. Kehuinkin poikaa vuolaasti aina jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, en minä sentään mikään ihmishirviö ole.

Tallilla sitten taas tallihommat loppuun, hepsut karsinaan, heinät ja vedet turpien eteen, ja eikun kotia kohti. Aijjuu, senverta sain kuolainnatsi Riitalta noottia, että Stiken kuolaimet tulee pestä vieläkin huolellisemmin, laittasitko itse muka suuhus likaisia kuolaimia?? No, en tietenkään, muttakun. Ihmeteltiin siinä sitten vielä, että miten niin noi "omenanmakuiset" kuolaimet on omenan makuisia, kun ei ne edes tuoksu siltä ja ääh. Päätin sitten maistaa, ja no, eipä ne omenalta maistuneet, mutta pääasia, että Stikelle kelpaa.

Nomnom, hyvää kuolainta, eiku...