Toinen on joukosta poissa

Nyt (tai oikeastaan perjantaina 20.2.2015) tapahtui sitten se, mitä olemme tässä jo tovin Riitan, tallinpitäjän sekä Ickyn (ja tietty muun talliporukan) kanssa pelänneet. Suuren punaisen muhkutamman kilometrit tulivat nyt täyteen, ja tämä oli se päivä, kun Muhku von Muffelsson siirtyi laukkailemaan vihreämmille laitumille. Tässä vielä kuvapläjäys viimeiseltä kuvauskeikaltamme.

RIP Soja "Sonja" Hyvää matkaa suuri punainen ja kiitos kaikesta <3

The End/Yksi on joukosta poissa

Se loppui sitten siihen. Stiken ylläpito nimittäin. Samoin tämän blogin elämä, muhkumausteissa ei ole paljon kerrottavaa pelkästään.

Tämä tuli vähän yllätyksenä itse kullekin, mutta tähän johti monet eri asiat ja näkemyserot asioihin.

Ylläoleva siis Riitan kynästä, loput Sannin näppäimistöltä. Niin. Pohdimme Riitan kanssa jo pitkään, mitä kirjoittaisimme blogiin Stikkeilyn loppumisesta. Kertoisimmeko oman näkökantamme asioihin, joka ei välttämättä, suorasanaisia ihmisiä kun olemme, kaikkia miellytä. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että ne, joiden tarvitsee tietää, voivat kysyä asiasta meiltä henkilökohtaisesti, eikä Stiken ylläpidon loppumisen syitä aleta sen kummemmin täällä rääpimään. Blogi jää olemaan, muistutuksena niistä hauskoista hetkistä, jotka saimme viettää ihanan mustan ruunan kanssa. Kiitos Stikke, olet hieno poika. Tuleeko blogiin enää täytettä? Siitä en tiedä, saatanpa joskus kirjottaa sanasen tai kaksi, jos Axun kanssa on ollut oikein hauskaa, tai on jotakin muuta tähdellistä asiaa. Pidetään lippu korkealla, näihin kuviin ja tunnelmiin :)

Koiramaista menoa tallilla

Sovimme jälleen treffit Vuokraaja #1:n kanssa tallille ja tämä oli tietenkin tapansa mukaan ollut etuajassa ja siivonnuut lähes kaiken. Poikkeavaa tässä kerrassa oli se, että sekä muhkutamma että Stikkujalka ovat jalkavaivaisia ja toipilaita, joten taluttaen liikumme toistaiseksi. Stikkujalkainen alkaa olla jo parempi, muhkulla kuuri jatkuu. Lisäksi meillä molemmilla oli koirat mukana. Minulla Veera ja vuokraajalla ihanainen maastonakki, Welsh corgi -tyttönen Cara. Veera ei ihan erityisesti pidä muista koirista. Ei nyt silmille käy, mutta jos toinen tulee liian lähelle niin näyttää hampaita ja murisee ja osoittaa kehonkielellään että häivy. Päästimme koirat irralleen, onhan siellä lääniä juosta karkuun jos pätkäjalka alkaa ahdistaa liiaksi. Mutta kuinka ollakaan, Veera ei näyttänyt yhtään nyrpeää naamaa, häntäkin heilui ja sitten alkoi jahtaa minua -leikki - Cara edellä, Veera perässä. Ooho, tuijotin suu auki ja olin että tuo ei voi olla minun koirani, eihän se ikinä leiki muiden koirien kanssa. Siellä ne nyt kuitenkin pelmusivat.

Ensin tervehditään

Sitten leikitään

Pyydystin ponin sisälle. Taas se yritti kerran sitä "en anna kiinni, lälläspöö" -pelleilyä, mutta antoi kuitenkin eikä tarvinut juosta puolta tuntia sen perässä ympäri tarhaa. Sitten muhku ja Stig narujen päähän ja lenkille. Koirat paineli jossakin pitkällä edessä ja me ihmis-hevos -yhdistelmät tulimme perässä. Hevosilla olisi kyllä menojalka vipattanut, ja vähän sieltä tuli hapanta ilmettä kun ei saanut kuin kävellä. Välillä koirat kävivät ilmoittautumassa ja pyörimässä hevosten jaloissa (josta ne ajettiin pois, muhku ei erityisemmin tykkää koirista ja saattaa kavio heilahtaa) ja välillä ne sukeltelivat lumessa. Tai Veera lähinnä taisi olla se sukeltaja.

Koirat edellä, vuokraaja #1 ja Stikke neuvottelevat kävelyvauhdista

Kotiin päin mennessä koirat ilmeisesti olivat juosseet jo ylimääräisen energiansa pois, koska ne pysyttelivät koko ajan lähistöllä eivätkä kirmanneet omaa vauhtiaan kaukana edellä. Tallilla hevosten jalkoihin laitettiin kylmäpussit ja koirat jätettiin ulkopuolelle, niillä ei ole talliin asiaa (omistajien tahto, ei tallinpitäjän). Oven takaa kuului silloin tällöin surkea "piip, päästä sisälle". Armoa ei tippunut, siellähän piipittivät. Julmia ihmisiä.

Stikke söi vuokraajan, jalat näkyy vielä :)

Yritin räpsiä kännykällä muutamia kuvia matkalla, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi, koska linssin edessä oli koko ajan jonkun turpa "ei sulla mitään hyvää olis siinä?" Joku on sitten lievästi sanottuna utelias.... Lisäksi yritin saada kuvaa, jossa Veera taluttaa muhkutammaa, mutta ei koira malttanut kahta sekuntia pidempään pitää narua suussaan, joten sekin meni sitten vähän huijaamiseksi sen kuvan ottaminen ja laitoin narun kaulan ympäri.

Veera "taluttaa" muhveloa

Vuokraaja oli päästämässä Caraa autoonsa huilaamaan, kun neiti Veera syöksyi sinne ja kävi keräkaaliksi. Kun sille ehdotettiin, että ulos sieltä, niin se meni kuulemma vaan entistä tiukempaan kerään "piip, onko pakko? Väsyttää." Eihän sitä sitten raaskinut sieltä heittää ulos, joten molemmat koirat huilivat sulassa sovussa auton takapenkillä. Ennenkuulumatonta tuolta minun eläimeltäni. Olen yhä mykistynyt ihmetyksestä. Vitsailtiinkin siinä, että kun lähdetään niin toinen miettii jossakin vaiheessa matkaa, että "niin, mulla oli vissiin koirakin joskus..." ja toinen menee kotona kertomaan miehelleen hassusta sattumuksesta, jonka johdosta heillä on nyt kaksi koiraa, eh....heh...heh... haittakse? Muistimme kuitenkin jakaa auton sisällön keskenämme ennen lähtöä, kun pyysin heittämään sen keräkaalin ulos sieltä autosta vähän juoksentelemaan, että se olisi väsynyt myös kotimatkalla eikä riehuisi. Sillä kun on tuo kärsivällisyys vähän vähissä automatkoilla ja se tuppaa purkamaan vimmaansa mölyämällä ja "mupeltamalla" takapenkin suojana olevaa fleecevilttiä. Hampaat kiinni viltissä ja kauhea mökellys kuuluu (mitä siitä nyt vielä voi kuulua kun on suu täynnä vilttiä...)

Joskus menee vähän enemmän pieleen

Jeps.. Eli, tilanne on nyt tällä hetkellä se, että Stikken tallin kahdesta hevosesta ja yhdestä ponista, tasan se yksi poni on käyttökunnossa. Sonjalla on etunen vähän sökönä ja Stikkellä oikeastaan kaikki jalat. Jaloissa on nestettä ja Stikke laahaa oikeaa takastaan. Saikkuillaan nyt sitten ensi viikon lauantaihin saakka, jolloin lyön poitsulle kärryt perään ja lähden käyntilenkille, jonka jälkeen katsotaan, mitä tehdään. Ell ollaan oltu yhteyksissä ja Stikkellä on nyt kipulääkekuuri (meni nurin pellolla liinan päässä vuokraajan kanssa höntsäillessään), ja on tänään kuulemma ollut paremmassa kuosissa, iloisempi ja oma itsensä. Maasta se pienikin ponnistaa :) Yritän päivittää blogia Axun kuulumisilla, se kun on *koputtaa puuta* toistaiseksi vielä kunnossa. Palaillaan :)

Kärryillä taas kerran

Tänään oli minun Stikkepäiväni piiiiitkästä aikaa. Jouduin ihan itse sen liikuttamaan, aikamala. No, halusin päästä helpolla, joten laitoin pollen kärrien eteen. Sillä aika kun kärryjen renkaisiin laitettiin kompuralla lisää ilmaa, Stikke pöhisi ja puhisi käytävällä MITÄ ihmeen kamaluuksia ulkona tapahtuu?! Se seisoi ja tuijotti ovea ja tuhisi kauhuissaan. Hölmö eläin. :)

Ulkona pörisee ja suhisee jokin kamala juttu

Sillä aikaa kun kärrynrenkaita ilmattiin, minä kiroilin valjaiden kanssa. Joka ainoa remmi ja hihna roikkui valtoimenaan ja ohjat kiinni siloissa ja kaikki luonnollisestikin umpisolmussa, ärrrrkele. Tallinpitäjälle pärräsin ja Sannillekin laitoin kiukkuista viestiä että KUKA KURJA...?! Syyt vieritettiin vuokraajan niskoille, mutta Sanni otti lopullisen vastuun kuitenkin, kun ei ollut huomannut tarkistaa asiaa, vuokraaja kun ei oikein valjashommia hallitse. No, kukaan ei kai kuollut tämän johdosta, joten annettakoon tämän kerran anteeksi :) Lopulta ne kärryt oli ilmattu ja hevonen valjastettu ja saateltu kärrien eteen, joten matka voi alkaa. Lähdettiin tekemään ihan uusi lenkki, mitä ei ollakaan ennen käyty. Siellä Stikkellä oli pari hyyyyvin jännää paikkaa, jossa ei vaan pystynyt jatkamaan matkaa. Mm. roskapönttö huuteli rumia tien vieressä ja jouduin taluttamaan vapisevan hevosen ohi. Pari kertaa se heitti ympäri eipysty! Mutta minä tiukasti annoin suunnan ja käskyn eteen! niin taas päästiin yhteisymmärryksessä jatkamaan. Muutamaa ihmeellistä puupinoa ja muuta romukasaa se tuijotteli, mutta ne oli vain tuijotuksen arvoisia, ei aiheuttanut pömeleitä. Jokainen tienylitys, joita äkkiä laskettuna taisi olla viisi, meni perus Riitantuurilla, eli ei autoja, jee. Koko lenkin aikana kaksi kertaa tuli auto takaapäin ohi, mutta Stikke niistä viis välitti, vaikka oli hyvinkin kapea ohituskohta.

KATTOKAA! Minä, joka jyrkästi vastustan
kaiken muun värisiä heijastinkamoja kuin
keltaisia, puin oranssin heijastinpeiton
Stiken päälle!

Lenkin jälkeen peittelin hionneen Stiken muhkutammalta lainaamallani isolla loimella, joka ylettyy korvista hännänjuureen ja juotin vähän melassivettä. Voi että kun se ryysti ämpäristä niin että pyörre kävi ja nuoli vielä pohjankin. Taisi olla hyvää... :)

Ainiin, ja saimme Vuokraaja #1:n lisäksi vielä toisenkin vuokraajan #2 remmiin mukaan. Vuokraaja #2 asuu ihan tallin liepeillä, joten ei tule pitkää matkaa kulkea. Jee, nyt saa kaakkeroinen liikkua niin paljon kuin sielu sietää, ei tarvitse enää murehtia ylimääräisistä vapaapäivistä ja pöllövirran kehittymisestä korvien väliin.

Melassiveden ryystämistä

Valmennusta ja laiskaa kärryilyä

Riitalle jo uhkasin, että enpä taida viitsiä kirjoittaa Axun ja minun valmennuksesta yhtään mitään, koska ei oikein ole inspistä, eikä valmennuksessa oikein edes tapahtunut mitään. Blogin hiljaiselo kuitenkin pakottaa näppäimistön ääreen, joten tässä tulee :)

Sain siis Axun omistajalta joululahjaksi "lahjakortin" Gunilla "Mini" Wahlbergin kouluvalmennukseen ja päivänä oli viime sunnuntai. Loistava päivä sikäli, että lauantaina oli avokkini ja minun järjestämät kavereiden illanistujaiset, joissa tosiaan istuttiin kaveriporukalla iltaa oikein pidemmän kaavan mukaan. Ruuaksi oli pulled porkia (jos enskerralla ei roiskis sitä rasvaa pitkin uunia ja pataa, ikävä siivota), hunajamarinoituja kanan fileesuikaleita, salaattia, patonkia erinäisillä tuorejuustoilla, sekä tietty kastike possulle ja kanalle. Patonkia lukuunottamatta, ruoka oli tarkoitus tunkea tortillan sisälle ja siitä sitten leipäläven kautta vatsaan. Jälkkäriksi tein ystäväiseni Jennan vaatimuksesta bravuuriani, eli Baileys-suklaatuorejuustokakkua Digestivepohjalla. Porukan mielestä ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Hyvä niin :) Pelattiin me illan mittaan juomapeliäkin, ideana saada porukat sopivaan pikkusievään. Olisi kai pitänyt pelata useampi erä, koska edes minä huonon viinapääni kanssa en ollut pikkuhuppelia kummemmassa kuosissa :D

Illan ruokatarjonta

Valmennuksestahan mun piti kertoa, eikä jäädä muistelemaan hyvää ruokaa.. Tosiaan tallille saavuin jotakuinkin ajoissa klo 11.30 ja katselin kun Axun omistaja harjaili Axun edustuskuntoon. Putelle kuljetussuojat sekä putsit jalkoihin ja heppa traikkua kohti. Ensimmäisellä yrityksellä Axu meni ovelasti sillasta ohi, mutta toisella yrityksellä (ja kun tampio ratsastaja tajusi mennä sillan sivulle seisomaan) tamma käveli kiltisti koppiin. Maneesilla heppa ulos, kamat päälle, jalustintenvaihto (halusin toki valkkuilla omilla Compositi Reflex-jalustimillani, joiden väitetään helpottavan polvikipuja ratsastaessa), omistaja/kuskin lämmitysviltti puten päälle kuljetukseen ja eikun maneesia kohti. Edellinen valmennustunti oli kuulemma pikkuhiljaa päättymässä, joten saimme luvan mennä sisälle odottelemaan. Tovin Axun kanssa töllötimme keskellä kenttää, kunnes käsky kävi selkäännousulle.

Selkään päästyäni lähdin tarpomaan pitkin maneesia ja tutustuttamaan Axua kaikkiin pimeisiin kolkkiin, joissa saattaisi mörköjä piillä. Axu kuulemma pelkää maneesin peilejä, mutta tosiasiassa pelko kohdistuu tasan yhteen peiliin, ovelta katsottuna vasemmassa nurkassa olevaan. Tämä olikin kompastuskivi myöhemmässä vaiheessa. Muiden ratsukoiden saavuttua, Mini pyysi ratsukot maneesin toiseen päätyyn ja kyseli ratsastajien nimet, sekä miten on mennyt edellisen kerran jälkeen. Sitten aloitettiin. Teimme samaa, mitä viime kerralla, eli menimme isolla pääty-ympyrällä, tarkoituksena saada hevonen taipumaan rungostaan, ei pelkästään kaulastaan. Minuun ja Axuun ei hirveästi huomiota kiinnitetty, johtuiko ehkä siitä, että Axu suoritti tehtävää tasaisen varmasti ja pienillä avuilla. Oikeaan kierrokseen tamma oli aavistuksen jäykempi, mutta pienellä tappelulla (ensikerralla se koulukeppi mukaan) sain Axuaisen suorittamaan liikkeen niin, että sekä valmentaja, että minä olimme tyytyväisiä.

Minun ja Axun ekalta sänkkärireissulta, pohjan tsekkausta

Seuraavaksi tehtiin sellaista harjoitetta, että hevosen takapään tuli kävellä uralla suoraan, mutta etupään piti olla ihan aavistuksen uran sisäpuolella. Tämä aikaansaatiin niin, että käännettiin omaa ylävartaloa siihen suuntaan, johon hevosen rintakehän tuli osoittaa. Kuulostaa hirveän helpolta ja olikin sitä vasempaan kierrokseen, Axu teki kaiken mitä pyysin. Oikea kierros oli se kompastuskivi, siellä kun oli pelottava kahvikuppi seinällä, estekalustoa aidan takana, sekä se kamala peili, iik. Puoleenväliin uraa meni pienellä tappelulla tyydyttävästi, mutta sitten Axu päätti, että nyt ei pieni muhku kestä enää ja ampaisi muutamalla loikalla maneesin keskelle. Voin kertoa, että kun olet kierossa kuin korkkiruuvi hevosen selässä saadaksesi sen taipumaan, etkä kerkeä loikkaan mukaan, tuntuu selässä aika ikävältä. Tottakai tämän episodin jälkeen, Mini käski ratsukot pääty-ympyrälle ja otettiin tuo taivutushomma harjoitusravissa. Voi morjens.. Pikkuhiljaa selkäni tasottui ja saatiin Axun kanssa tasaisen hyvää suoritusta kumpaankin suuntaan. Taaskaan emme Axun kanssa ihan älyttömästi neuvoja saaneet, mutta ilmeisesti tarpeeksi, sillä minusta tuntui, että Axu meni hyvin. Jälkeenpäin kuulin Axun omistajalta, että hevonen suoristui sunnuntain treenissä huomattavasti, ja tiistaina mentiinkin kunnon vastalaukkatreenit :)

Axu kesällä, ohjasajoharjoituksia

Tallille päästiin ilman sen suurempia kommelluksia, tosin Axun omistaja huomasi, että A oli polkenut yhden kenkänsä irti. Taas. Onneksi juuri tätä varten on kuulemma opiskeltu kengityksen alkeet ja irtokengän lyönti, ja koska kaviokaan ei ollut lohjennut, oli tammulilla tuotapikaa kenkä taas jalassa.

Maanantaina oli jälleen minun liikutuskertani, ja olin luvannut lähteväni ajamaan. Valjaat check, kärryt check, hevonen puuttuu. Menin, tapani mukaan, taskut täynnä karkkia hakemaan Axua ja meinasin persiilleni lentää. Tamma lähti heinäkasalta ja tuli portille kutsumatta heti, kun huomasi minun tulevan. Öööykei, kelpaa. Tallissa pikainen harjaus ja valjaat päälle. Muutaman kerran olen tässä "hevosurani" aikana erinäisiä nelijalkaisia valjaisiin pistänyt, mutta tovin sain miettiä, että miten ihmeessä Axun mahavyö tulee kiinni. Axun ilmeestä kyllä näki, että nyt sitten vähän vauhtia siihen toimintaan, mutta malttoi ootella rauhassa. Kärryjen kiinnilaittokin meni hyvin, mitä nyt Axu oli sitä mieltä, että kuolee nälkään niinkuin just nyt, ja järsi kiinnityspaikalla olevien rappusten kädensijaa. Eikä sitä kuskiakaan olisi millään malttanut kyytiin odottaa, tosin putte seisoo silti 100% paremmin kuskin kammetessa itseään kyytiin, kuin Stikke.

Lähdettiin liikkeelle ja ensimmäinen ajatukseni oli, että voi helv.. Ihanko oikeasti aattelit koko lenkin laahustaa kuin täi tervassa? Juuri tämä oli tamman aikomus ja matka taittui hitaasti, mutta hitaasti. Metsätielle päästyämme otin vähän ravia ja sama tasaisen laiska tahti säilyi. On se nyt yks *piip* on tässä ennenkin hevosia ajettu ja saatu laiskoihin vauhtia, miksei tämä mene?? Loppupeleissä sain hiukan reippaampaa ravia tammasta irti, mutta en mitään verrattuna Stikken vauhtiin, tai edes siihen mitä olen Axun omistajalta kuullut, että ravissa saa oikein pidätellä. Taitaapi johtua Axun luonteesta, lähinnä siitä, että kovaa ei mennä, ennenkuin kuski on tilanteessa kuin tilanteessa tuttu ja luotettavuutensa osoittanut. Minä kun en ole puttetammaa pahemmin ajanut, niin eipä tuo kait ajaessa minuun sitten niin luota, kuin selästäkäsin tai maastakäsin. Ihme eläimiä nuo heposet.

Tallilla hepsu irti valjaista, ruokaa nenän eteen ja valjaiden taittelu jonkinsortin siedettävään kasaan, ja eikun kotia kohti. Ensiviikolla on muistaakseni peräti kolme kertaa Axun liikutusta, joten ehkä saan jostain niistä materiaalia blogiin saakka. Ja vähän eläväisempää tekstiä :D Kuvien copyrightit avokilleni sekä Riitalle, kiitoskiitos :)

Ex-tempore kärryttelyä

Olipa kerran maanantai ja pikku-Sannilla ei ollut mitääääään tekemistä (oikeasti kotona odotti pyykkivuori pyykkääjäänsä ja tiskikonekin olisi ihan suotavaa käynnistää joskus), joten pikku-Sanni naputteli viestiä Stikkeliinin vuokraajalle, että mites ois jos mentäis ajolenkille ja vähän päästelemään? Vuokraajalle tämä sopi, joten eikun tuumasta toimeen. Matkalla naputtelin (hyi minä, kirjoitan viestiä ajaessa) vielä infoa, että pistää lämpimästi päälle, sillä pihalla on kylmä ja kun ajaessa ei ihan hirveesti tule liikuttua.

Ostin tuossa muutama tovi sitten Stikkelle FB'n kirpparilta kolmipalakuolaimet litteällä keskiosalla. Myyjän mukaan kuolaimet olivat suht ohuet tai ainakin semmoiset normaalit ja keskiosa on litteä. Joo. Paketista paljastui paksuhkot, pyöreällä keskiosalla olevat kuolaimet. Noh, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Olin tallilla ennen vuokraajaa, mutta koska olimme liikkeellä suht myöhään näin Suomen kes.. talviolosuhteisiin nähden, päätin, että lähdemme ensin ajamaan, ja vasta sitten siivotaan karsinat. Ajokamoja kaivellessani silmäni osuivat Axun omistajalta saamiini ravisuitsiin ja ohuisiin viiksinivelkuolaimiin. Vielä kun nopealla vertailulla kuolaimet olivat samanpituiset kuin ne uudet kolmipalat, totesin itsekseni, että hitsi vie, nämähän mä sille heposelle suuhun lykkään, ainakin kokeilen mitä se sanoo. Ja kyllä se tykkäsikin. Kuolaimet suuhun, poskihihnojen kiristys ja asettelu, Stikke vähän mäkelsi kuolainta ja sitten suu asettui. Vuokraajan kanssa katsottiin hoomoilasina ensin toisiamme, sitten Stikkeä (joka siis edelleen seisoi korvat lurpallaan suu kiinni tylsistyneen näköisenä) ja vielä kerran toisiamme, että voiko tämä olla tottakaan. Stikke hyväksyi _nivel_kuolaimen näin hyvin. Omistajansa mukaan nivel kuulemma tökkää ruunahepoisen kitalakeen ikävästi ja sen takia se ei niveliä hyväksy. Noh. Ihan miten vaan. Kärryt saatiin hyvin perään, mutta se kyytiinnousu. Tänään oli taas semmoinen päivä, että Stikke ei olisi millään malttanut seistä paikallaan ja malttaa, että kuski ja kyytiläinen ehtivät mukaan, vaan ruunimus olisi mielellään tehnyt lenkin ihan issekseen. Tehtiin siis patentti, minä heitin ohjat vuokraajalle ja talutin Stikkeä pienen matkan pois pihasta, siihen seis ja minä kyytiin. Meni paljon jouhevammin. Mikähän siinä on, että pihasta on aina niin jumalaton kiire pois, mutta sitten voidaan seistä vaikka maailman tappiin.

Pakkasesta johtuen viriteltiin Stikken toinen ratsastusloimi sille ajoloimeksi.

Kyllä taas lenkillä huomasi, että Riitta ei ollut mukana. Uskomaton tuuri autojen suhteen ei jatkunut ja tienylityspaikalla autoja tuli molemmista suunnista. Päästiin kuitenkin ihan hyvin yli, mitä nyt Stikke löi kapuloita rattaisiin ja yritti jatkaa asvalttitietä pitkin, sen sijaan että olisi mennyt suoraan yli. Utelias pieni Nenäapina, aina etsimässä uusia juttuja ja reittejä :) Lenkki jatkui hyvissä merkeissä, Stikke tykkäsi mennä, mutta ei ollut taaskaan mitenkään ylivirtavan oloinen. Ensimmäisellä ravipätkällä sain taas keräillä leukaa mukaani (onneksi tippui kärryn pohjalle eikä tielle). Stikke mennä jolkotteli korvat pystyssä rentoa ravia, ei edes yrittänyt kiihdyttää kiitoraviin ja pidätteet menivät läpi laakista. Hevonen, jota oli ennen ajettava aina ohjat tuntumalla ja pidätteitä sai antaa melkein heti ensimmäisestä askeleesta lähtien. Ohhoh. Ravattiinkin sitten melko pitkä pätkä Stikken pärskiessä onnellisena. Tänttäränttätää-suoralla sanoin vuokraajalle, että ottaa paniikkinarusta kiinni, annan Stikken päästellä. Ja kyllä se päästelikin. Kiihdytti ihan itse semireippaalle kiitoraville ja mennä kauhoi etiäpäin, nättiä, irtonaista ja hallittavissa olevaa ravia. Jarrutusmatka oli pitkähkö, mutta Stikke selkeästi alkoi hidastamaan heti kun sitä pyysin. Laukkamäkikin mentiin erittäin nättiä ja hallittua laukkaa, sain jopa ohjata Stikkeä, eikä nyt menty todellakaan meiningillä "pidä tiukasti kiinni mamma, nyt tehdään laukkamäen vauhtienkka!"

Nenäapinan kehupuhelu Riitalle, Nenis itse etsii herkkuja

Autotielle tultaessa hyvä tuuri jatkui, ja autoa tuli kuin pipoa. Tajuton ruuhka noinkin korvessa... Päästiin kuitenkin tielle hyvään väliin (tai niinhän sitä vois kuvitella) ja ajattelin kaiken menevän hyvin, kunnes.. Siinä perhanan mäessä tuli _taas_ auto vastaan. Keskellä tietä ja yhtään hidastamatta, tottakai. Joo, ei se autoilija näe mäen taakse, mutta siinä kohtaa kun hän näki tien laidassa olevan hevosen (vai onko oikeasti iso, heijastin/huomioloimella varustettu ja kärryjä perässään vetävä hevonen niin pieni kohde, ettei sitä näe siitä puolentoista-kahden metrin päästä?) niin jalka pois kaasulta ja varovainen jarrutus. Mutta ei. Stikken reaktio oli pyöritellä korviaan ja vilautella silmänvalkuaisiaan, eikä se tuntunut oikein osaavan päättää, että lähtiskö tästä nyt ojaan, vai pitääkö tuota pelästyä ollenkaan, vai mitäs tässä tekis. Päätin siis Stikken puolesta ja maiskutin sitä eteenpäin, ajatuksena, että lähde vaikka täysiä, mutta lähde eteenpäin. Stikke marssi hienosti autosta ohi, eikä edes kiihdyttänyt vauhtia. Hieno! Tallitiellä sain loistavan idean, ja pyysin vuokraajaa kuvaamaan pienen pätkän videota meidän ravilönköttelystämme. Ja ai että miten hienosti Stikke taas meni! Kiihdytti ihan itsekseen, mutta antoi suht hyvin kiinni kuitenkin. Hieno, hieno Stikke, olen niin ylpeä ruunanrupsukasta.

Kuikelo :D

Tallilla tallinpitäjä olikin ulkona, samoin kuin Sonja ja tallinpitäjän ystävä. Olivat kuulemma lähdössä ratsastamaan. Tallinpitäjän silmät levisivät kun hän näki Stikken ja komensipa tuo tuimasti iskemään sille kuivatusloimen niskaan, melassivettä nenän eteen ja tämän jälkeen heinää naamariin. Itsehän nousin tässä vaiheessa vasta kärryiltä ja hieman hölmistyneenä tokaisin vain että juujuu. Komentelun syykin selvisin kun aloin irroittelemaan Stikkeä valjaista, sehän oli kaulastaan aivan märkä! Osa siitä oli toki huurretta, joka oli nyt sulanut kun hevonen ei enää liikkunut, mutta osa varmasti hikeä. Oho. Pitemmittä puheitta Stikke talliin ja villaviltti niskaan. Ehti se jalkoja kylmätessä ja melassivettä juottaessa kuivuakin jo senverta, että uskallettiin vuokraajan kanssa paiskoa se toppaloimi + alla villaloimi yhdistelmällä ulos ovesta heinille karsinoiden siivoamisen ajaksi. Sitten hepsut sisään, vedet ja heinät sisälle ja minä kotia kohti. Kiva heppapäivä, alkaa vissiin pikkuhiljaa löytyä yhteinen sävel mustan pörhöorhin kanssa <3 Kiitokset taas kuvista Icky :)

Tässä vielä se aiemmin mainittu video Stikken hölkkäilystä.

Pellolla pitkän kaavan mukaan

Riitta tarinoi:

Sannin kanssa päätettiin mennä taas pellolle höntsäilemään kokoonpanolla Riitta+muhkutamma ja Sanni+Stikkujalkainen ruuna. Lumi oli hieman sulanut siitä, mitä se oli maanantaina, mutta oli siellä vielä jonkin verran. Maanantaiset jäljetkin näkyivät haaleina vielä. Heppaset saivat eilen uudet monot joten nyt niillä on neljät hokit ja tilsakumit joka jalassa, loppui se liukastelu, nih.

Muhkulla oli suukapula vaihtunut pelhamista oliiviniveleen ja se oli todella tunnoton edestä. Kaksin käsin sai alkuun kiskoa, että suussa tapahtui mitään reaktiota. Hyvin sillä oli jälleen eteenpäinpyrkimystä, jarrut oli vaan vähän kateissa ja se tahtoi juosta alta. Alkuun kahdeksikolla taivuteltiin käynnissä ja sitten jatkettiin samaa tehtävää mutta ravissa. Vaihdettiin ympyrälle ravailemaan ja alettiin pikkuhiljaa laukkailemaan. Ihan vähän oli laukka-avut tammalla kateissa. Kun pyysin laukkaa, mitään ei tapahtunut, kun lakkasin pyytämästä, tamma juoksi alta, kun jarrutin, se nosti laukan. Vissiin jokin anturi likainen tai jotakin, kun asetukset noin pielessä. :) Säätelin vähän asetuksia ja sain jonkin verran paremmin toimimaan, hetkittäin jopa hyvin. Sanni ratsasteli Stiken kanssa jossakin taustalla, näin minä jonkun laukkayritelmänkin siellä. Hyvä tovi oltiin veivailtu ja säädelty ja yritetty, kun mietittiin että voisi alkaa häipymään. Sanni siinä sitten tuumaili että hitsi, kun tällä olisi virtaa, mutta selästä ei uskalla päästellä ja ei jaksa mennä virittämään kärryjä jotta voisi niiden kanssa. No, keksittiin hakea juoksutusliina tallilta, juoksutetaan narun päässä pahimmat höyryt pois. Samalla minä ajattelin että vaihdan muhvelolle toisen kuolaimen suuhun.

Kipaistiin siis tallin kautta, liina, raippa (muhkua varten pohjetta tehostamaan) ja olympiakuolain mukaan ja takaisin pellolle. Otin ensin pienen pätkän muhkutamman kanssa ravia ja laukkaa ja kappas kun meni kivasti, jarrutkin toimi ihan pienillä avuilla eikä se juossut alta enää niin, vaikka menikin reippaasti eteenpäin. Sitten hyppäsin alas ja annoin muffen Sannin käsiin ja juoksutin Stikkeä liinassa ja voi että kun se juoksikin. Muutama pukkikin nähtiin. Ihan hirveää kyytiä kaahotti menemään, mutta saipahan purkaa energiaansa. Molempiin suuntiin joitakin kierroksia, kunnes herra hevonen oli sitä mieltä että alkaa riittää, joten pyysin luokse ja irrotin liinan ja vaihdoin ohjat tilalle. Avitin Sannin muhkun kyytiin ja hyppäsin ketterästi kuin gaselli virtahepo selkään. Huh, olipas se iso hevonen. Iso ja kapea! Koskahan minäkään olen viimeksi sen selässä istunut? Ihan jokunen tovi sitten... Niin oudon tuntuinen ja oli sellainen olo että mitä täällä tehdään? Miten tää toimii? Hoinkin itselleni ääneen, että "sinä olet ennenkin ratsastanut". "Sinä olet ennenkin ratsastanut isoja hevosia." "Sinä olet ennenkin ratsastanut isoja ja meneviä hevosia." "Rentoudu..." Kyllä se siitä pikkuhiljaa, ympyrällä kävellessä.

Sanni Stiken selässä ekoja kertoja entisellä
tallilla, kauan ennen kuin mistään ylläpidosta
oli aavistustakaan

Stikke vihaa jostakin syystä mun ratsastusta, koska se jatkuvasti narskuttelee hampaitaan. En tasan varmasti ole suussa kiinni, oikein koitin keskittyä etten roiku ohjassa vaan ratsastan jalalla ja painolla, mutta nirskuti narskuti vaan sulle siellä selässä nii. Sannilla se ei tee tätä, vuokraajalla se ei tee tätä, ainoastaan minulla. Hmph, mitä mä teen väärin? No, annoin herran narskutella jos se on niin kivaa ja keskityin tekemään omia juttujani eli ratsastamaan. Käyntiä ympyrällä, pieniä pätkiä hitaahkoa ravia ja taas käyntiä, koittaen saada itseni sekä hevosen rentoutumaan. Jotenkin Stikke tuntui kovin jäykältä ja taipumattomalta, joten vaihdoin ison ympyrän pieneen kahdeksikkoon ja ratsastin käynnissä sitä taipuisaksi siinä. Alkuun se vihasi koko tehtävää eikä sitä kiinnostanut ja *nirskuti narskuti* ja lapa edellä vaan kankeana kuin mikäkin puuhevonen, mutta pikkuhiljaa se alkoi joko ymmärtää homman jujun ja/tai se alkoi vertymään, ja kahdeksikko sujui oikein loistavasti (jos ei sitä pirun narskuttelua lasketa) kaarevalla hevosella. Olin suorastaan ylpeä sekä hevosesta että ennenkaikkea itsestäni, että sain juuri tällä hevosella tehtyä näinkin vaativan (*tyrsk*) tehtävän niinkin hyvin. Siis hevonen on osaava ja minä olen riittävän osaava taivuttaakseni hevosta kahdeksikkouralla, mutta yhteistyöni Stiken kanssa ei ole ollut kauhean hedelmällistä tähän asti (ihan siis jo siksi, etten ole edes ratsastanut sillä).

Sitten Sanni, tuo manipuloijien kruunaamaton kuningatar kaivoi taskustaan aseen ja osoitti sillä minua ja sanoi että paas laukaten tuossa ympyrällä. Minä jänönkorvat housunkaulusesta kurkkien menin ympyrälle ja ratsastin Stikkeä käynnissä eteen ja rennoksi. Heti kun pyysin pohkeella jotakin, pää nousi. Koitin ratsastaa sitä niin, että se pää ei nouse, mutta aina se nousi, toki hieman vähemmän joka kerta. Vähän ravia ja taas käyntiä. Psyykkasin itseäni Sannin sanoessa vieressä että ei ole pakko jos oikeesti pelottaa. Pelottaa? Mikä? Niinpä, mitä minä pelkään, joten laukkapohkeet ja hevonen otti pari askelta jotakin askellajia ravin ja laukan väliltä. Sanoinkin Sannille, että hevonen tekee, kun kuski osaisi pyytää varmoin ottein eikä vaan kysyisi että jospa me tästä vähän...ai ei no ei sit. Keräsin itseni ja uusi yritys, ja nousihan se laukka. Joo, nelitahtinen, mutta nousi. Pieni pätkä ja alas. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Laukkasin monta pientä pätkää. Kaikki nelitahtisia, mutta hei, laukkaa se on sekin, olin tyytyväinen. Hevonen ei lähtenyt lapasesta, ei edes yrittänyt, minä pysyin kyydissä enkä edes kuollut. Tämän jälkeen kovat kehut heppaselle ja kohti kotia kävelemään. Vastahan me kaksi tuntia oltiin oltu siellä pellolla veivailemassa (ja välillä varusteita vaihtamassa).

Suuri punainen muhvelo

Sannin kootut selitykset:

Tallipäivä lähti taas jälleen kerran käyntiin loistavasti. Sen kerran kun minä olisin ollut ajoissa, anoppini soitti heti aamusta (klo 12 on aamu, älkääkä yrittäkö väittää muuta), että autonsa ei lähde käyntiin. Kyllä se eilen lähti vaikkei ole ollut liikenteessä sitten joulukuun lopun, eikä se ole ollut edes lämppärissä, mutta tänään ei. No, ajoitko sitä eilen kun käynnistit sen? En. Jjjjjust. Eikun tutkimaan rakkaan Oculaiseni ohjekirjaa, jossa ei kielletty apuvirran antamista, joten eiköhän sillä saa sitä virtaa sitten antaa. Painokelvottomia mutisten keräsin heppakamat autosta ja kipitin avokin takavetoisen Fairladyn rattiin. Ei siinä, kiva auto ajaa, mutkun.. Keli oli taas mitä ihanin takavetoisen liikkeellelähtöä ajatellen ja kun tallimatkan lopuksi pitäis lähteä ylämäkeen.

Fairlady Z33 aikaisemmalla tallireissulla

Tallilla meillä oli suuret suunnitelmat, äkkiä hepsut kuntoon ja pellolle vääntelemään. Ensin matka tyssäsi siihen, kun minun piti kiivetä Stikken kyytiin. Joo, olen minä sinne aiemminkin kiivennyt, useastikin, mikä nyt mättää. Riitta katseli vierestä ja taisi ääneen sanoakin, että ihan koska vaan, me oltais valmiina. Joojoo, muttakun.. Satula tulee kumminkin kyljelle mukanani ja hevonen hermostuu ja mä olen sit selälläni siellä maassa ja piip! En tiedä mikä minuun on iskenyt/iski tällä kerralla, mutta joku iso mörkö siellä Stikken selässä vissiin minua pelotteli. Enihuu, hain korkeamman jakkaran ja siltä pääsinkin sitten kampeamaan kyytiin. Yhtä tyylikkäästi kuin variksenpelätti kuulemma, mutta kyytiin pääsin.

Lenkillä Stikke oli ihanan rauhallinen. Menohaluja oli, mutta se ei hörynnyt menemään, pidätteet menivät ihan istunnalla perille ja hevonen tuntui.. Motivoituneelta. Pellolle mennessä askel hidastui ja Stikke oli ihan hoomoilasena, että mitä me täällä tehään, mitä tää on, wooouuuu. Riitalle ihmettelinkin, että mmmmikä tätä hevoseläintä vaivaa :D Aloiteltiin pikkuhiljaa vääntelyt, ensin jollain ympyräksi ehkä etäisesti tunnistettavissa olevalla kuviolla ja siitä sitten törkeästi Riitan kahdeksikolle punkien. Oikealle meni hyvin, vasemmalle Stikke oli kuin kakkosnelosen pätkä, kaula kääntyi, mutta mikään muu osa ei. Aijjuu, tais sillä silmät pyöriä päässä. Jatkettiin siis kahdeksikolla käynnissä ja sain jopa kivoja pätkiä aikaiseksi. Sonja ja Riitta siirtyivät hieman kauemmaksi touhuilemaan ja Stikke tietty vähän hermostui tästä, mutta uskoi suht hyvin kun sanoin, että ei mua ehkä kiinnosta jos kaveri meni kauemmas, ei se meitä jätä. Seuraavaksi ravi, josta ei paljoa sanottavaa ole. Pää pilvissä ihmeellistä töpötystä pskajäykän kuskin yrittäessä pitää Stigin ympyrällä ja rauhallisemmassa ravissa. Ravia sain vähän rauhallisemmaksi, mutta en missään nimessä hyväksi. Reeniä, reeniä horo. Höseltämiseen vaikutti toki sekin, että Sonja ei ollut lähietäisyydellä ja Stigille on nyt kertynyt virtaa, kun ei sitä ole voinut kunnolla liikuttaa teiden ollessa joko kivikovia tai peilijäässä. Tämä mielessä ja koska puput housuissa kutittaa, nostin laukan. Laukka nousi heti ensimmäisellä yrittämällä ja oli nelitahtista. Pyysin vähän lisää vauhtia ja laukka muuttui kolmitahtiseksi. Stikkellä on todella matala laukka (ei me sit kai mennäkään kouluratsastuksen MM-kisoihin Valegroa vastaan kisailemaan) ja siitä on hankala tietää, koska se on kunnollista, mutta kyllä sen tässä pikkuhiljaa on oppinut erottamaan. Jatkettiin siis samalla ympyrällä ja aina tietyssä kohtaa Sti yritti lähteä kaahottamaan pitkin peltoa kiitoa tai Sonjan luo, en tiedä kumpi. Saatuani pari ehjää kierrosta, lähdettiin lampsimaan Sonjan ja Riitan luo. Sti on ikävän läheisriippuvainen Sonjasta, enkä viitsinyt kiusata sitä tämän enempiä. Riitta sitten kyöninä immeisenä käytti tilaisuuden hyväkseen ja käskytti minut huutelemaan rumia kuskin asennosta jne. Kertoilin samalla miten Stikken kanssa oli mennyt ja vänisin taas pupuperheen olemassaolosta pöksyissäni. Tässä kohtaa siis syntyi idea hakea liina ja Sonjalle jarrut.

Taas pellolla, Riitta vähän sääteli muhkua minulle soppeliksi ja itse nostin Stikken jalustimet ylös sekä virittelin liinan kiinni. Kyllä se heti tajusi, että mitä tässä haetaan, ja voi tsiisus että se painoi menemään. Häntä suorana ja pukkisarjojen kera. Tätä katsoessa harmitti todella, että en uskalla vieläkään kunnolla päästellä mustan ruunimuksen kanssa, kyllä se niin nautti kun sai mennä täysiiiiiii. Muhku nuokkui olkapäätäni vasten ja puhalteli lämpimiä henkäyksiä naamalleni, tui <3

Stikke ja muhkutamma

Juoksutuksen jälkeen Riitta ystävällisesti auttoi minut neiti Muffelssonin kyytiin ja läksin sitten sen kanssa taapertelemaan ympyrälle. Oli kyllä hieman erilainen heppa alla kuin yleensä, ei tarvinnut yhtään keskustella kävelyvauhdista ja ravikin nousi kuin napista painamalla. Fiilistelin muhkun ihanan tasaista ravia muutaman ympyrän verran ja samalla ohjeistin Riittaa Stikken kanssa. Sti tuntuu vain jostain syystä päättäneen, että Riitta on saatanasta seuraava ja sille voi sitten kiukutella ja narskutella hampaitaan. Ohjat olivat ihan löysällä välillä ja silti nirinnarinnirskutinarskuti. Keskityin siis jälleen muhkuun. Laukannosto. Ei ihan kuin napista painamalla, mutta nousi. Sonja sitten taas tuntuu välillä vihaavan minua, ja nytkin kun annoin voimakkaamman pohjeavun saadakseni laukan nousemaan, se yritti taas purra minua jalkaan. Ihme idiootti. Montaa nostoa ei otettukaan, koska huomasin ja tajusin Sonjan olevan aika väsynyt. Eikun tallia kohti ja paskanlappoon. Kivaa oli, otetaan joskus uusiksi :)

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Välillä kun katselee tätä nykyajan tallikulttuuria, ei voi kuin ihmetellä. Hevosista on tullut vain koneita, joilla harrastetaan ja kaikki ratsastuksen/ajamisen lisäksi tehtävä on pakkopullaa, josta koitetaan luistaa kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Ja oikeastaan, jos sää on sateinen, on liian kuuma, liian kylmä tai mitä vaan, niin ei itseasiassa huvita edes liikuttaa sitä hevosta.

muhkutamma

Silloin kun minä olin pikkuinen tallityttö, minä ja monet muut lähestulkoon asuimme tallilla. Meillä oli hoitohevoset, joista olimme tosi ylpeitä ja hoidimme niitä niin tarmokkaasti, että ne suorastaan kiilsivät. Oli sää kuin sää, niin tallille oli päästävä. Karsinoita siivottiin hiki hatussa ja joskus tästä saimme palkaksi tunnin ratsastaa. Voi sitä riemua, toivottavasti pääsen ratsastamaan omalla hoitsullani. Jos en, niin ei se mitään, kyllä joku muukin käy, kunhan pääsen ratsastamaan. Hoitohevosia kiillotettiin tuntitolkulla ja moneen kertaan päivässä. Karsinoita siivottiin jopa mielellään, kunhan sai olla tallilla. Varusteita puunattiin ja rasvattiin, kunnes niistä näkyi peilikuva ja ratsastushousuihin jäi rasvaläikkä takapuoleen, kun ahkera hoitotyttö oli "vähän" puunannut varusteita. Oi sitä autuutta, kun joku sai hoitohevosekseen orin tai vielä parempaa - varsan. Siitä pidettiin sitten oikein erityishyvää huolta. Ja kun se oma varsa meni näyttelyihin, niin ai että kun sitä oltiin polleina ja tottakai hinkattiin varsaa viikkoa ennen näyttelyitä niin että varmasti näyttelypäivänä kiilsi kilpaa auringon kanssa.

Kun sitten tosiaan sai ratsastaa, niin siinä ei paljon sääkarttoja katseltu. Ei ollut maneeseja, joten taivasalla säiden armoilla mentiin. Jos vettä tuli kaatamalla, mentiin metsään ratsastamaan, siellä puut hieman suojasivat sateelta. Toki kastuttiin silti. Jos oli kova paukkupakkanen, mentiin ratsastamaan - ilman satulaa, hevonen lämmitti mukavasti takapuolta ja jalkoja. Jos oli hirveä helle, mentiin ratsastamaan, vaikka shortsit jalassa. Tietenkään hirmuhelteillä ja paukkupakkasilla ei laukkailtu ympäriinsä, mutta kun pääsi edes kävelemään hevosen selästä käsin niin sekin riitti.

Aina pörrättiin isompien tallityttöjen perässä ihan riesaksi asti ja kyseltiin jos voisimme jotenkin olla avuksi tai voisimme tehdä jotakin, vaikka siivota jonkun karsinan tai harjata jonkun hevosen tai mitä tahansa.

ensimmäinen hoitohevoseni ox. t. Piastra

Itselläni on aina ollut se tyyli, että ne hevoset hoidetaan, oli keli kuin keli. Ne karsinat on siivottava sateellakin. Ja jos joku siivoaa, niin kysyn että voinko olla avuksi, enkä hiihtele paikalta vähin äänin. Ja ne hevoset liikutetaan. Hevonen on kuitenkin liikkumaan luotu eläin, sitä ei haittaa jos sataa, tai jos on vähän pakkasta tai lämmintä. Enkä edelleenkään aio paukkupakkasilla laukkailla häntä suorana, mutta jos olen sopinut hevosen liikuttavani, niin sitten liikutan. Ja jos olen sopinut tiettynä päivänä meneväni tallille, niin menen ja teen sovitut hommat, enkä vetoa säähän tai muuhun. Välttämättä en edes liikuta hevosta, jos on vaikka peilijää ja hevosella huonot hokit tms. Mutta teen sovitut asiat tallilla, koska olen niin luvannut. Jos jätän menemättä, joku muu joutuu tekemään minun hommani ja se on sitten taas siltä ihmiseltä pois muusta mahdollisesti sovitusta ajasta tai tekemisestä.

Ehkä se on tämä nykyinen maneesien aikakausi, joka on tehnyt ihmisistä kermaperseitä. Yhyy, en voi ratsastaa, siellä sataa. Yhyy, siellä on kylmä, en tule tallille. Hevoset liikuttamatta, karsinat siivoamatta... Mutta kun minä kastun. On keksitty sadetakki, pue se päällesi. Jos on kylmä, markkinoilla on lämpimiä vaatteita, pue ne päällesi. Sää on pukeutumiskysymys. En toki itsekään nauti kastumisesta tai palelemisesta, mutta ne eläimet on silti hoidettava. En minä koiriakaan jätä käyttämättä lenkillä siksi, että sataa, miksi jättäisin hevosen?

hankilaukkaa entisellä hevosellani lv r. Sugar Ray

Vuokraajan matkassa #3: pellolla

Koska minulla oli kerrankin unirytmi viikonlopun päivävuorojen takia aamuherätysasetuksilla, sovimme vuokraajan kanssa treffit tallilla jo klo 12. Jollekin tämäkin saattaa olla hyvin myöhäinen ajankohta, mutta kun minä yleensä tähän aikaan olen sikiunessa. Vaan kylläpä kannattikin olla tänään hereillä, mikä keli! Joku vähän vajaa kymmenen pakkasastetta ja aurinko paistoi. Siis aurinko, tuo ihana valoa tuova palleroinen, jota ei ole muutamaan hetkeen näkynytkään (siis muustakin syystä kuin siitä että olen nukkunut ne mahdolliset aurinkoiset hetket), loskaa ja sontaa vaan lentänyt taivaan täydeltä.

Stikke ja vuokraaja

Tallille ajellessani mietin, missähän sitä pystyisi ratsastamaan, kun hevosten kengitys on vähän heikoilla kantimilla (kantahokit, ja Stikelläkin ne ovat jo tosi kuluneet) ja jos tie on yhtään liukas niin siellähän luistellaan sitten. Vaan ei, jäisen tien päälle oli satanut lumi, ja se vähensi liukastelua tehokkaasti. Toki jos nyt ihan auton jälkiä pitkin meni, niin lipsuihan se jalka, mutta onneksi siinä ei ole pakko mennä, voi mennä myös pientareen puolella. :) Päätimme ottaa suunnaksi läheisen pellon, jossa meillä on lupa ratsastaa. Minä muhkutammalla ja vuokraaja Stigulla. Alkulämmittelyt teimme tekemällä erilaisia kuvioita peltoon, ihanaa tehdä jälkiä puhtaaseen koskemattomaan hankeen. Lunta oli suunnilleen hevosia puoleen sääreen paikoin, joissakin kohdissa vähemmän. Hevoset kahlasivat korvat tötteröllä ihmetellen ja pöllyttivät lunta meidän tehdessä ympyröitä, neliöitä, sydämiä ja muita tunnistamattomiksi jääneitä muotoja pitkin peltoa.

muhkutamman tuuhea tukka

Stikkujalka

Muhku oli yksi pikku neiti aurinkoinen taas. Liekö kiima (again...) päällä vai oliko silläkin iloinen mieli kelin takia, mutta se teki ihan kaiken mitä keksin pyytää ja vieläpä mielellään. Se kun ei kenttähommista tykkää yhtään ja liikkuu kuin etana tervassa. Ei tällä kertaa. En tiedä, olisiko tamma tullut sitten huijatuksi, kun ei oltukaan kentällä vaan pellolla, niin se ei tajunnut, että tämä on samaa hommaa kuin kentällä ollessa mutta hieman vapaammin. Vai olisiko se vaan ollut niin hyvällä tuulella että se tekee mitä vain, vaikka sitten siellä kentällä. No, kenttää ei ole vielä, joten jääköön arvailuksi. Ravia ympyrällä ja suoralla niinkin reippaaseen tahtiin, että piti jo himmailla vähän (yleensä saa potkia ponipohkeilla eteenpäin, että liikkuisi edes jotakin ravia muistuttavaa askellajia). Laukkaa isolla ympyrällä monta kierrosta putkeen (yleensä laukannostokin on sellainen tahtojen taisto, saati sitten kokonaisen ympyrän ratsastaminen). Ihan parasta. Pakko oli kuskin ruveta jo himmailemaan, kun tamma alkoi osoittaa hikoilun merkkejä, raukka oli joutunut ihan töitä tekemään.

kuurakarva muhkutamma

Stigun kanssa oli mennyt myös ihan ok, mitä se nyt oli ollut kovin pörhäkkänä ja yrittänyt hipsiä tien suuntaan koko ajan. Ilmeisesti pellolla kahlailu olisi ollut kivaa vain, jos siellä olisi saanut mennä täysiiiii! Ei saanut, joten tyhmää, mennään tielle. Kyllä hekin sinne kaikenlaisia kuvioita ratsastelivat ja jotain, en tiedä, olin vaan niin eteenpäin menevän muhvelon lumoissa, etten joutanut seurailemaan missä muut menee.

Muhkutamma lenkin jälkeen
odottamassa varusteiden riisumista

Reissun jälkeen purettiin hevoset varusteistaan pihalla. Siinä ne molemmat tyytyväisinä möllöttivät pihassa vapaina kun kannoimme satuloita ja muita vermeitä pois. Siis tämä hurja ehkä viiden metrin matka, mikä siirryttiin pois hevosen viereltä, mutta kuitenkin. Niin halutessaan ne olisivat voineet pötkiä tiehensä. Muhku nyt ei semmoista tee, se suunnilleen nukkuu ja odottaa että saan tavarat pois ja sitten herätän sen menemään tarhaan ja syömään. Stikke sen sijaan vähän yllätti, että malttoi niinkin nätisti seistä ihan paikallaan. Se kun on vähän sellainen ikiliikkuja, joka ei malttaisi seistä, ei ainakaan yksinään. Puettiin hevosille hetkeksi fleecetakit päälle, jotta kuivuvat mahdollisesta pienestä hikoilusta ja sitten toppavaatteet niskaan ja pihalle nauttimaan auringosta meidän tehdessä vielä tallityöt.

Muhvelo nauttii fleecepeittoon
käärittynä