Yksin ja lainakuskin kanssa

Ensimmäistä kertaa olin yksin Stikkujalan kanssa reissussa keskiviikkona. Huikamala. Kauhukuvat pihalla polkkaa tanssivasta hevosesta minun yrittäessä selkään (tai viimeistään jalustimia säätäessä tai satulavyötä kiristäessä), lenkillä hurjasti hätäilevästä hevosesta (joka säikähtää jokaista risahdusta ja loikkaa ainakin metrin kun auto tulee kohdalle) ja villistä hallitsemattomasta laukasta hevosen nelistäessä hurjaa vauhtia ja kuskin roikkuessa epätoivon vimmalla kyydissä yrittäen pysäyttää ratsuaan eivät toteutuneet. Pihalla Stikke malttoi melko hyvin seistä paikallaan. Selkäännousussa ei mitään ihmeellistä, pari askelta eteenpäin kun säätelin jalustimia ja satulavyötä, siinä kaikki. SIINÄ KAIKKI?! Missä riehumiset, steppaamiset, polkanpoljenta ja pystyynnousut? Pyh.

Lenkillä ei ollut yhtään sen jännempää - ainakaan aluksi. Autot, njääh. Postilaatikkoon kolisevat heijastimet, njääh. Kuskia vähän hirvitti, koska jumittuneella hevosella piti olla ravia ja laukkaa tiedossa. Meinasiko ne hankkiutua minusta eroon? Laukkaa? Ekan kerran minä yksin maastossa tuolla hevosella ja pitäisi laukata. Ravaaminenkin on jo riittävän jännää laukasta puhumattakaan. Tasaisen turvallisella muhkutammalla menen vaikka puuhun, mutta iso, kuikelo lämppäri on vähän eri juttu. Nomutta, kun ohjeet oli nämä, niin näin tehdään. Ja kauhukuvat vilisi mielessä.

Alkukäyntien jälkeen otin pikku pätkän ravia, jolloin kävi ilmi, että herra ruunalla on virtaa. Aikukiva. Pää ylös ja isoin askelin eteenpäin, kuski koitti vähän himmailla, että ei ole Vermon suora nyt kuule. Ja jarrut toimi, niinkuin pitääkin. Sitten se kauhea paikka, laukkaa. Mutkassa annoin varovaiset laukkapohkeet ja jotakin tapahtui alla, mutta laukka ei noussut. Hevonen ei vissiin ollut ihan varma, mitä kuski halusi, joten annoin uudelleen vähän selkeämmät laukka-avut ja johan nousi. Jotakin nelitahtirävellystä sieltä tuli viitisen askelta kunnes oma kantti loppui ja otin raville. Kuinka olinkaan unohtanut, miltä ex-ravurin ravi tuntuukaan laukan jälkeen. Jotain ihan kamalinta! Taas käveltiin ja koitin vähän houkutella eteen-alas venyttämään. Taas pieni pätkä ravia, pää ylhäällä tottakai. Jotenkin ahdistaa kun hevonen nostaa pään taivasta kohti ja korvat pystyssä jolkottelee menemään. Vaikka tiedän, että jarrut toimii, siinä tulee silti se fiilis että ihan just kohta lähtee. Ravissakin kokeilin hieman, menisikö se pää alemmaksi jos vähän leikin ohjalla ja menihän se, huomattavasti parempi olo itsellä siellä selässä. Pitkiä pätkiä en venytyttänyt eteen-alas, koska lihakset kuitenkin jumissa, niin mahtaa olla hankala olo. Itselläni ainakin olisi samassa tilanteessa. Sitten vielä yksi pätkä laukkaa, tällä kertaa jopa ehkä 10-15 askelta ja niinikään nelitahtirävellystä. Huoh, ehkä mä joskus uskallan pyytää ihan kunnolla, niin sieltä voisi tulla sitä oikeaakin laukkaa. Kylkien kutittelulla tulee näköjään vain rävellystä. Vaikka toisaalta, voiko hevoselta odottaa kunnon suoritusta jos kuski on paskajäykkänä antamassa epämääräisiä apuja selässä? Niinpä.

Torstaina saimme ihan oikean heppapojan tallille, kun kaverimme Jouni tuli kokeilemaan mustaa ruunaamme. Jouni on kyllä ratsastanut aiemminkin, mutta viimeisimmästä kerrasta on aikaa monta vuotta ja sekin taisi olla issikalla (ei muistanut varmaksi, mutta ei se ainakaan ollut 170cm lämppäri). Sannin kanssa vähän naureskelimme, että hehheh, saa nähdä kuin äijän käy, mutta lopulta taisi mennä meillä molemmilla jauhot suuhun. Jouni itse harjasi ja varusti hevosen. Hieman Sanni jelppasi varusteiden kanssa (lähinnä tarkasti, että ne meni kunnolla) minun varustaessa matkaseuraksi lähtevää muhkutammaa. Jounilla oli kyllä mielipiteensä vaaleanpunaisesta korvahupusta miespuolisella hevosella, että onhan se nyt vähän homoa, mutta suostui kuitenkin käyttämään sitä. :)

kuolainten asettelua

korvahupun asettelua

Kun hevonen oli varusteltu kuntoon ja Sanni tarkastanut jäljen eikä todennut kummemmin huomautettavaa, lähdettiin pihalle selkäännousua varten. Sillä aikaa kun minä ähersin penkiltä itseni muhkun selkään ja pyysin paikalla ollutta aputyttöä siirtämään selkäännousujakkaran Stiken luokse, oli Jouni jo ponkaissut maasta selkään. Se kävi ketterämmin kuin osasin arvatakaan eikä Stikke ottanut tälläkään kertaa polkan tahtiin, vaan seisoi ihan paikallaan. Siispä liikkeelle!

Selässä, jalustimien pituuden tarkastus

Jouni ja Stikke menivät edeltä, minä ja muhkutamma perässä ja Sanni käveli ihan omin jaloin rinnalla. Tarkoituksena oli siis vaihtaa Stikelle kuski puolessa matkaa. Ensin me hevoselliset mentiin hiittilenkki Sannin oikaistessa tietä pitkin lenkin toiseen päähän odottamaan. Jouni halusi mennä reippaammin, joten otimme ravia (paitsi muhkutamma, joka vain laukkasi). Stikkellä oli melko matkaavoittava askel ja muutenkin reipas vauhti, muhku vaan laukkaili perässä, ei se ravilla olisi vauhdissa pysynytkään. Ensimmäinen suora siis reippaassa ravissa. Lyhyt sivu käyntiä ja Jouni kyseli, olisiko mahdollista laukata. Minä olin että senkus, joten toisella pidemmällä suoralla sitten laukattiin. Stikke otti melkoisen kaulan heti kättelyssä, kun minä koitin vähän pidätellä muhkua, ettei se sentään ihan täysiä mene. Suoran puolivälin jälkeen Jouni otti seis ja odotteli meitä ja käveltiin loppumatka. Hyvin meni ravit ja laukat noin niinkun ihan kylmiltään vieraalla hevosella.

Jouni ja Stikke edellä, muhkun korvat perässä juuri ennen laukkasuoran alkua

Itseäni vähän hävetti. Olen sen parikymmentä vuotta ratsastanut milloin minkäkinlaisella hevosella ja eilen uskalsin vain vaivoin laukata Stikellä muutaman askeleen, sitten tulee kaveri tuosta vaan, heittää kylmiltään vuosien tauon ja muutenkin vähäisemmän kokemuksen omaavana kaikki askellajit läpi ja hyvin meni. Pitäisiköhän vaikka ryhdistäytyä vähän? Tai sitten meillä on vain vähän hullu ja itsemurhahakuinen kaveri... :)

Sanni löytyikin laukkasuoran päästä ja vaihdettiin Stikelle kuski. Sannin kanssa käytiin erään talon ympäri menevä lenkki ja tällä kertaa Jouni oikaisi tietä pitkin toiseen päähän lenkkiä. Siellä toinen laukkasuora, jossa Sannia hieman hirvitti ottaa laukkaa, mutta psyykkasi itseään, että hänen on PAKKO mennä, ei siitä tule mitään jos aina välttelee sitä laukkaamista ja miettii vaan "mitä jos..." ja kelailee päässään kaikki kauhukuvat mitä voisi tapahtua. Siispä laukattiin. Muhkutamma tiesi jo suoralle päästyämme, mitä tuleman pitää, joten minun oli jälleen hieman hankala pidätellä sitä ja malttaa odottaa, että Sanni ja Stikke ovat valmiita. Kun he lähtivät liikkeelle, päästin muhkunkin laukkaamaan. Laukassa hieman pidätin, että saatiin välimatkaa Stikkeen ja sitten kun sitä oli sopivasti, annoin mennä. Muhkutammalla oli kovasti virtaa, siksi annoin sen mennä vähän reippaammin. Hetken tuntui, ettei se aio hidastaa ollenkaan, mutta otin reilumpaa pidätettä, niin alkoi mennä perille ja askel hidastui ja muuttui lopulta raviksi. Stiken ohi ei kuitenkaan menty missään vaiheessa, tamma älyää onneksi viimeistään siinä vaiheessa hidastaa, kun kaveri on seis. Jouni kommentoikin että tehän tulitte reippaasti, melkoinen vauhti, johon kaksi läähättävää ratsastajaa totesi vain, että eihän tämä ollut edes lujaa vielä. :) Ei mekään ihan normaaleja olla, jos ei ole meidän kaveritkaan.

Minä kyselinkin, että mitenkäs meni noin niinkun omasta mielestä, ja että kuinka uskalsi mennä ihan noin vaan vieraalla hevosella, niin vastaus oli, että luottaa että jos me sanotaan että se on kiltti ja sillä on jarrut, niin sitten on. Olinkin että nnniiih, kun me ei itsekään uskalleta laukkailla sillä, et ei kai siinä, mutta kiva kun oli kivaa :D

Jounilla oli vähän kiire töihin, joten hän lähti jo edeltä kävelemään kohti tallia, kun Sanni otti Stikellä vielä pari laukkaympyrää pellolla ja minä jäin muhkun kanssa katsomaan suoritusta. Hienosti nousi kolmitahtinen laukka sieltä. Ehkäpä minäkin joku kerta uskaltaudun laukkaamaan enemmänkin, kun muutkin uskaltaa. Kunhan saisi vaan kaivettua sen pupun pois housuista...

Huisia kärryttelyä sekä mitä tästä opimme....

Aloitetaan valituksella.. Kuka muka ei pitäisi valituksesta, häh?? Elieli, henkilökohtaisesti tykkään lukea blogeja, joissa postaustahti on tiuha, ja jossa on kuvia. Kännykuvalaatu riittää minulle, kunhan joskus mukana olisi laadukkaampiakin otoksia, sillä kaikilla (kuten itselläni) ei ole mahdollisuutta raahata järkkäriä aina mukana. Noh, juu. Tässä nyt omaa elämää eläessä, huomaan, ettei sitä aikaa blogille niinvaan järjestetäkään. Eli hatunnosto niille bloggaajille, jotka jaksavat ja ehtivät kirjoitella jopa kolme postausta viikossa, ja vielä kaikki tekstipostauksia.

Sitten itse aiheeseen :) Käytiin lauantaina Riitan kanssa liikuttamassa Sonja ja Stikke. Suunnitelmissa oli tehdä Stiken kanssa hiukan rankempi lenkki, se kun on joutunut seisomaan jo pidemmän aikaa, kun kellään ei ole ollut aikaa liikuttaa sitä, eikä vuokraajaa ole löytynyt. Lähdettiin siis ajolenkille. Valjastus sun muut toimenpiteet menivät hyvin, taikaleipää taas nenän eteen, eikä Stikke taaskaan edes huomannut kärryjen laittoa. Kärryille hypätessäni kärryt kolahtivat ja Stikke tietysti säikkyi sitä. Eikun kuski kärryiltä ja kolistelemaan. Ei tarvinnut paljoa kolistaa, kun Stikke tajusi, että eihän tässä hätiä, kärryt kolisee, mutta siitä ei tarvitse välittää. Riitta seisoi siis pitämässä Stikkeä kiinni ja syöttämässä leipää. Harjoiteltiin samaan syssyyn myös paikallaan pysymistä kärryt perässä.. Sti ei olisi malttanut millään odottaa, että Riitta kiipeää Sonjan kyytiin ja lähtee reissuun mukaan.

Reissu meni kaikenkaikkiaan hyvin, ihanaisen lämpöiseni kanssa näytettiin muhkikselle mistä kana pissii ja kuka täällä määrää :P Ensimmäisellä ravipätkällä (hehheh) Stikke kyllä ravasi, mutta Sonja ei. Stikellä on niin matkaavoittava askel, ettei tikittävällä muhkulla kuskeineen ollut toivoakaan pysyä perässä muutakuin laukkaamalla. Riitta sitten infosi, että ellet seuraavalla pätkällä halua Sonjaa syliin, mene pois alta. Stikke teki työtä käskettyä ja pyytäessäni käyntiä kovempaa, poitsu lähti laukkaan! Mietin taas pienen hetken, että nyt kuollaan kaikki, mutta kokeillessani varovasti jarrujen tasoa, Stikke vastasi heti (hidasti hieman), joten uskalsin antaa mennä. Pohjakin oli oikein mainio, ei liian pehmeä, mutta ei liian kovakaan. Sonja jäi kauas taakse kun laukkalämpöinen paineli :D Huhhuh mitä kyytiä. Laukkamäessä mentiin vielä kovempaa, kuski meinasi lentää kärryiltä, kun Stikke vähän oikaisi yhden mutkan. Ihan hyvä vaan, etten ollut selässä tällä kertaa :D Tiedänpähän seuraavaksi, mihin varautua. Loppureissu mentiinkin pelkkää käyntiä, Sonjaparalla ei sitä kuntoa ole kuten Stikellä, joten tamma puuskutti aika pahasti ja oli aivan likomärkä hiestä. Sen siitä saa kun alkaa leikkiä mammuttia Suomen talvessa. Loppumatkalla vastaan tuli myös lempivalitusaiheeni, eli idiootti mopoilija. Väisti senverran, että mopon ja Stiken välissä oli ehkä metri. Sonjaa kuulemma väisti hieman enemmän, ehkä syystä, että minä huidoin kuin heikkopäinen kiertämään kauempaa ja Sonja oli vetänyt polkkaympyröitä polulla. Stikke ei välittänyt moposta mitään (!?!?!), vaan odotteli rauhassa, että Sonja sai meidät taas kiinni. Sama idiootti mopoilija tuli kohdallemme vielä myöhemmin, tällä kertaa hevosten takaa. Olimme jo väistämässä tien sivuun risteykseen, kun tämä tampio päättää mennä ohi Stiken ja Sonjan välistä. Ei huhhuh. Kun tietäisi missä tuokin asuu, kävisin sanomassa muutaman valitun sanan hevosen ohittamisesta oikeaoppisesti.

Hiukan huijasin, kuva on sunnuntailta..

Tallilla riisuimme ja arnikoimme hevoset, sekä tietty kylmäsimme Stiken jalan. Sonja sai kuivatusloimen päälleen, Stikke ei ollut edes hionnut. Uskomaton kunto pojalla. Seuraavaksi ohjelmassa oli ihka omien koppakärryjen kotiinhaku. Tallinatsi ei oikein luottanut minuun ja Riittaan (tuntee kai meidät ja loistavat ideamme liian hyvin) ja heitti meidät kärryjen myyjälle. Jouduimme siis Riitan kanssa vetohommiin, ja kiskoimme kärryt about 1,5km matkan takaisin tallille. Huhhuh vaan tällekin. Kärryt olivat suht kevyet, mutta toppavaatteet, plus puhjennut sisäkumi tekivät hommasta kiitettävän raskaan.

Reipas kärrynkiskoja

Tallilla neiti happomurhaaja (aka Riitta) lähti kälppimään ja jätti minulle hupihommat, eli tallin siivoamisen. Jeee, not :( Noh, tämän jälkeen minulle oli palkkio luvassa, eli pääsin kuokkimaan tallinatsin pojan 3v synttäreille. Paljon onnea Veeti!! Täytekakkua, omnomnomnom. Tallinpitäjän sisko on siis kokki ammatiltaan, ja tarjottavat sen tasoisia. Mums! En kylläkään syönyt paljoa kakkua, suolaiset tarjottavat olivat niin herkullisia, ettei tilaa kakulle jäänyt :D

Kakkukahvien jälkeen menimme Terhin (tallinatsi siis) ja Veetin kanssa heinähommiin ja pussitimmekin melkoisen läjän heinää. Tämän jälkeen heinät karsinoihin, hepat sisään ja iltaruuat naamojen eteen. Tupakinmittaisen tauon jälkeen, menimme keräämään ruokakupit pois ja minua kohtasi Stiken karsinassa erittäin huolestuttava näky. Melkein täysi ruokakuppi ja erittäin vaisu hevonen. "Terhiii, tää ei syö!" Kuunneltiin mahaäänet, kokeiltiin maha, katsottiin suuhun, missään ei ole vikaa. Arkoi kyllä peppuaan aika tavalla. Käytiin nopeasti sisällä, etsimässä apua internetsin ihmeellisestä maailmasta (google on kaveri tässäkin). Pääteltiin, että Stikke on joko a) jumissa tai b) sillä on lannehalvaus. Minähän vedin tästä kunnon paniikkipömelit ja aloin jo mielessäni selaamaan metsästäjien puhelinnumeroita, että saadaan heppa ammuttua pihalle, pois kärsimästä. Terhi sitten järjen äänenä käski soittaa eläinlääkäripäivystykseen, ja sieltä sainkin ohjeeksi syöttää Stikelle kipulääkettä ja katsoa alkaako se syömään. Kipulääke naamariin, puhelin hälyttämään 1,5h päästä ja minä Terhin sohvalle katsomaan telkkaria. 1,5h päästä menin talliin, ja mitä löytyikään. Pirteä, heinää mussuttava hevonen. Helpotuksen huokaus tuli syvältä, se syö. Loppuyö meni samoissa merkeissä, puhelin herätti 2h välein ja minä juoksin tallissa katsomassa Stikkeä. Sonja ja Nemo eivät hirveästi yöuniensa häiritsijää arvostaneet, mutta minkäs teet.

Stiken yöheinät, 8kg kuivaheinää, nomnom.

Aamulla vastassa oli ruokansa syövä heppanen, joskin vähän oli nuupollaan ja väsynyt. Laitettiin Stikelle toinen annos kipulääkettä (taas tarkastettiin elliltä) iltasella ja tietty loimitettiin ulos. Mielellään tuo tuntui kuitenkin liikkuvan, vähän laahasi toista takastaan, mutta sekin vertyi liikkeessä. Mitä tästä opimme? Noh, ei noin rankkaa lenkkiä kun hepo on seissyt, ja ei noin rankkaa lenkkiä kärrytellen, ennenkuin Stikkunen on taas tottunut kärryttelyynkin. Ainiin, loppuun vielä iloisia uutisia :) Stikke löysi itselleen vuokraajan, jee! Ruskeapohjaisen heppafoorumin ilmoitus tuotti siis tulosta ja Jenni alkaa käymään Stikkeä liikuttamassa aina kun kerkiää, ihanaa :)

HIHS

Siis jos kerran elämässään ihmisellä voi käydä tuuri, niin minun kertani oli nyt. Osallistuin taannoin muutamalla kuvalla Lehtiyhtymän eläinkuvakisaan ja yksi kuvistani sai kunniamaininnan.

kunniamaininnan saanut kuva: "Laikku haaveilee oopperalaulajan urasta"

Tästä räpsystä kiitoksena tipahti postilaatikkoon kaksi lippua Horse Shown perjantain avajaisnäytökseen. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kenet pyydän mukaani toista lippua tuhlaamaan. Kukas muukaan kuin Sanni tietenkin pääsi seuraneidikseni. Tytöt lähti siis isolle kirkolle ja minä kuskina, koska Sanni oli ollut edellisyön töissä ja aamulla vielä tallilla. Minäkin olin ollut töissä, mutta sain silti nukkua enemmän. Siis minä kuskina ja vihaan ajaa Helsingissä. Lisäksi navigaattori opasteli vähän miten sattuu, kun käski kääntyä oikealle ja minä käännyin, niin ei se sitten arvon opasmasiinan mielestä ollutkaan hyvä... "lasketaan uudelleen".

maalaistollot isolla kirkolla

Näytös alkoi klo 19 ja me pääsimme parkkipaikalle jo 18.50, siis ihan just ajoissa. Ruskeapohjaiselta hevosfoorumilta luimme alustavasti edellispäivän kävijöiden kokemuksia ja ajatuksia, ja heidän mukaansa parkkipaikkoja ei saa ja hallissa sekä expoalueella on kylmä. Niinno, parkkipaikkoja oli vaikka kuinka ja paljon vielä tyhjillään meidän saapuessa ihan jäähallin vieressä ja se kylmyys, noh, eipähän ainakaan paleltu. Minulla oli päällä verkkarit ja farkut päällekkäin, talviratsastuskengät, t-paita, thermotakki, fleecetakki ja toppatakki, Sannilla paita, villapaita, toppatakki, thermoleggingsit, farkut ja polveen saakka ulottuvat karvavuoriset saappaat ja molemmat meinasi sulaa katsomossa sekä expossa, ei TODELLAKAAN ollu kylmä! Piti kuoria tyyliin puolet vaatteista pois ja silti tarkeni oikein hyvin. Minulla varpaat oli melko keitettyä kamaa kun kotiin päästiin, sen verran hyvin tarkeni esim. talvikengissä.

Hyvät paikat saatiin katsomosta, vaikka alkuun epäilyttikin. Meidät oli sijoitettu nurkkaan häpeämään ja vielä takimmaiseen riviin ja ajattelin että sieltähän nyt ei nää sitten niin yhtään mitään. Lisäksi kumminkin kaikkien ihmisten päät on edessä kuin leffateatterissa konsanaan, koita siinä sitten kurkkia niitä radalla pienenä pisteenä meneviä hevosia. Voi kuinka väärässä olinkaan. Katsomot olivat lähes pystysuorat, ei tasan ollut kenenkään pää edessä vaikka olisi ollut pidempikin henkilö edessä. Lisäksi nurkastahan näki vallan mainiosti koko areenan.

 

istumapaikalta nappastu foto, radalla Anna-Julia Kontio ja Fardon

Kuvat ovat valitettavasti huippulaatuista kännykkäkamaa, koska jätin kameran suosiolla kotiin. Halusin nimittäin katsoa kisoja ihan omilla silmilläni enkä kameran etsimen läpi. Muutaman kuvan nappasin, en enempiä, koska puhelimen laatu on puhelimen laatu, ja niitä kuvia ei ole ilo katsoa. Mutta koska en halunnut tehdä kuvatonta blogitekstiä, otin sen muutaman suttuisen kuvan koristeeksi tänne tekstin väliin. :)

Väliajalla esiintyjänä oli Jukka-Poika, eikä tarvinnut edes kinastella, jäädäänkö katsomaan ja kuuntelemaan vai ei. Hyvissä ajoin ennen kökkö-pojan lavaesiintymistä me livistimme expoon shoppailemaan. Kas kummaa, ostoksia tarttui mukaan, mutta ei mitään tarpeetonta ja joutavaa. Stigu sai uuden toppaloimen, 200g ja tietty lila, koska silmiin nyt vain osui hyvä tarjous. Lisäksi Stigu sai korvahupun, mutta koska lilaa ei ollut, emmekä päässeet yksimielisyyteen muista väreistä (sille EI tule turkoosia eikä mustaa!) niin ostimme lähinnä lilaa olevan vaaleanpunaisen. Mutta kuten jo fleeceloimen kohdalla todettiin, niin Stig on riittävän äijä käyttääkseen pinkkiä. Ämpärillinen (2,5kg) heppanameja tarttui myös mukaan. Tallinpitäjä oli niitä ostanut hevosmessuilta ja todettiin hyviksi, ne vaan loppui silloin kesken ihan liian äkkiä, niin nyt ostimme reippaasti, ei lopu ihan heti. Pieni (lila of course) pääharja, koska sellaista kuulemma tarvitaan, koska meillä ei ole pientä pehmeää pääharjaa (mihin sitä edes tarvitaan, minä vaan kysyn?! Itse harjaan aina sualla, mutta miten vaan, makuasia) sekä arnikaa kaksi pullollista ja arnika icea yksi pullollinen, kaksi pulloa kolmen hinnalla (eikuhäh?!) tarjouksesta. :) Niin, ja lisäksi tuliaisiksi kullekin tallin hevoselle että tallinpitäjälle taulut. Enpäs nyt sitten tiedä, mikä tämän taiteilijan nimi on, joka näitä kylttejä tekee, eikä googlekaan ollut tällä kertaa kaveri, mutta nämä on näitä, mitä varmaan lähes jokaisella on jossakin päin tallia/kotia.

Kuvasaastetta. Ratsukon nimi ei tiedossa kun tyhmä minä en tajunnut merkata ylös.

Toinen mysteeriratsukko

Kökkö-pojan lopetettua kampesimme itsemme ja ostoksemme takaisin katsomoon seuraamaan toista esteratsastusluokkaa ennen lähtöä. Eikä vieläkään tarvinnuut palella. Joko ruskealla foorumilla on runsaasti vilukissoja tai sitten torstain ja perjantain välissä oli tapahtunut jotain, ja halli oli lämmennyt. Mene ja tiedä. Mutta loppukommenttina heittäisin, että kivaa oli, ensi vuonna yritetään voittaa toiset liput (koska perse ei kestä ehkä maksaa reilun 70€:n lippuja).

Erästä työkaveria (joka ei ymmärrä hevosten korvahuppujen päälle) muuten järkytimme kertomalla, että noissa kisoissa lähes joka kopukalla oli korvahuppu päässä. :)

Knääpiö ja Stikkujalka reissussa

Jaahas, on tullut aika kirjoittaa minun ensimmäinen blogipostaukseni, jännää. Elkää teilatko heti kättelyssä.

Elieli, mentiin eilettäin tallinpitäjän kanssa maastolenkille, ihan vain tallin lähimaastoon, koskapa pidemmälle reissulle ei tälläkertaa ollut aikaa. Tallinpitäjän ilme oli hieman huvittava, kun kerroin, että hän menee Stikellä ja minä hyppään hänen tammansa, Sonjan, kyytiin. Tallinpitäjä (tuttavallisemmin Knääpiö) on siis about 150cm pitkä sulka päässä ja Stiken säkä huitelee n. 170cm lukemissa, aikas epäsuhtainen pari siis, ainakin maastakäsin :D

Ensin kuitenkin napattiin Nemo sisälle, ponilla on ollut nyt epämääräisiä syöntivaikeuksia, ja eläinlääkäri veikkasi jotain tulehdusta, johon määrättiin penisilliinikuuri. Saas nähdä auttaako. Hevosten kuntoonlaitto meni hyvin, vaikkakin Sonja näytti siltä, että on aamulla kiskaissut kilon sitruunoita naamariin... Sonjalla on siis hyvin selkeät mielipiteet siitä, mitä hänen korkeudelleen saa, ja mitä ei saa tehdä, tälläkertaa harjaaminen oli ei saa tehdä-listauksen kärkipäässä. Onneksi minä en mielipiteitä hirveästi kysele (kun tiedän, että hevonen ei ole kipeä), joten Sonjakin joutui alistumaan kohtaloonsa.

Ensimmäinen etappi ratsastusreissullamme oli selkäännousu. Stikkehän seisoo selkäännoustessa paikallaan kuin puupökkelö, eikä haittaa vaikka kys. toimenpiteeseen kuluu aikaa, ja olen sitä tästä tallinpitäjälle kehunutkin. Juu.. Tänään olikin sitten semmoinen päivä, että Stikke pelkäsi selkäännousujakkaraa, eikä seissyt hetkeäkään paikoillaan. Ihanaa, kiitos Stikke. Knääpiö pääsi kuitenkin kyytiin, ja sittenhän se "ralli" alkoi. Stikke alkoi siis pyöriä, pakitella, heilua ja tehdä kaikkensa, että matka alkaisi mahdollisimman nopeasti. Knääpiö ilmoittikin, että täähän alkaa lupaavasti ja että hän taluttaa kohta koko lenkin taikka sitten vaihdetaan hevosia :D Sonja taas oli epänormaali itsensä, ja seisoi täysin paikallaan koko satulavyönkiristämisselkäännousujalustimensäätöoperaation ajan. Hieno tamma <3 :)

Reissu jatkui ja Stikkekin rauhoittui kun pääsi lenkille, eikä joutunut enää odottamaan tallin pihassa toistakin ratsukkoa :D Matka meni ihan hyvin, Knääpiökin tykkäsi Stikestä kauheasti ja halusi sitten kokeilla ravia. Noo, ravataan, vaikka Sonja oli kuin tulisilla hiilillä ja olisi halunnut vain mennämennämennä.. Ravaamisesta ei tosiaan tullut yhtään mitään, koska Sonja päätti, että nyt mennään täysiiiiiiiii ja painoi Stikestä laukalla ohi. Tämmöinen pelihän ei meillä vetele, ja vedinkin Sonjan ympyrälle ja seis. Sonjaahan ei ohjista kiskomalla pysäytetä, vaan tamma alkaa katsomaan yläkautta silmiin ja pistää vain kovempaa kaviota toisen eteen, ympyrälle seis on siis se pysäytyskeino, jos tamma lähtee "hallitsemattomasti" rynnimään, kuten nyt kävikin. Jatkettiin matkaa siis käynnissä, ja huomasin jo vakilaukkapätkää lähestyttäessä, että Sonjan kierrokset nousevat vähän turhankin paljon ja päätin sitten tulla alas taluttamaan. Tallinpitäjä oli sitä mieltä, että Sonja ei pysy lapasessa, jos hän haluaisi vähän Stikellä ravata eteenpäin, mutta suostui kokeilemaan, kun lupasin vaikka roikkua väkisin kiinni Sonjassa. Hyvinhän se meni, Sonjaparka ei ensin vain ymmärtänyt, että poikittamalla taluttajan eteen, matka ei todellakaan jatku, vaan täytyy pitää nenä menosuuntaan :D Ihana höpsö tamma <3 Loppumatka talutettiinkin hevosia, koskapa Stikke ei suostunut menemään ojan pohjalle, jotta kumpikaan meistä olisi päässyt kaivonkannen päältä selkään (oja siis abt 20cm syvä, ei siis mikään metrinen monttu) ja Sonjan selkää ei viitsi rasittaa hyppimällä maastakäsin selkään. Tulipahan kuntoiltua, hyvä vaan! :)

Vastoinkäymiset jatkuivat tallilla.. Vesiletku oli jäässä ja Stiken kylmäyspussukka oli niinikään umpijäässä. Jee. Ei siis kylmätty jalkoja sen enempää, kuin mitä linimentillä pystyi. Pitää käydä apteekista napsimassa ensihätään IcePowerin kylmäysgeelipussukka tai kaksi ja ostaa sitten ihan kunnon kylmäyssuojat. Stiken jalat tosin olivat ihan viileät, vaikka yleensä pientä lämpöä on ollut lenkin pituudesta huolimatta. Haluaisin uskoa, että tämä on uusien suojien jäähdytystehosta johtuvaa, mutta aika näyttää. Huomasin myös samalla, että suojat olivat ihan hyvä ostos, sillä Stikke hivuttaa etusiaan :( Hyvin vähän, mutta kuitenkin. Voi toki olla, että alkumatkan "tikiti tikiti tikiti, mennäänjo!" käynnillä on jotain osuutta asiaan.

Kello oli vasta kuusi, mutta Nemon klinikkakäynnin takia, kaikki hepat jäivät jo sisään ihmettelemään. Toki Sti ja Sonja saivat heinää eteensä, etteivät joudu ihan tylsistyneinä vain hengaamaan, iltaruuat kun tulevat vähän päivästä riippuen klo 20-22 aikoihin.

Knääpiön kommentit Stikestä oli, että ruunahan on aivan ihana ratsastaa kunhan se rauhoittuu ja ravi on ihanan matkaavoittavaa ja helppo keventää, jee. Lupasi siis käydä toistekin selässä :)

Pahoitteluni kuvattomasta postauksesta, koitan ensikerralla muistaa nappailla myös kuvia heppasista!

Mokattomat mokkapalat

Minä en ole leipuri. Leipominen on vaan niin jotakin, joka menee minulta yli hilseen ja lopputulos on sen mukaista. Joskus yläasteella oli köksän tunnilla tehtävänä leipoa kotona pullaa/sämpylää. Tulihan niistä juu pullia, sieltä saattoi ehkä unohtua pari pikkujuttua, jonka ansiosta pullista tuli kivikovia. Ja koska en halunnut niihin katkoa hampaitani, vein pullat naapurin hevosille, niille kelpaa kovettuneet pullat - niin luulin. Hevoset innoissaan hamusivat pullat suuhun vain räkiäkseen ne pois. Kiitti vaan, minun pullani eivät edes hevosille kelvanneet. Tästä viisastuneena en enää leiponut. Lätyt ja pannukakku sujuu, muu ei.

Erään kerran Sanni sitten puolipakotti minut tekemään kanssaan mokkapaloja. Ihan hyviä niistä tuli, kun suuri leipurimestari seisoi vieressä vahtimassa mitä minä teen ja oli oitis paikkaamassa kun tunariminä alkoi säheltää jotakin. Ne olisi varmasti minusta olleet parempiakin, mutta koska niissä oli kahvia (kuten toki asiaan kuuluu, mutta minä inhoan kahvia) arvosanaksi tuli vain "ihan hyvä".

Tästä rohkaistuneena uskaltauduin kokeilemaan näin vuosien (eli noin 15 vuoden) jälkeen leipomaan ihan itse ilman kokenutta valvovaa silmäparia. Tiedossa siis mokattomat mokkapalat. Mokattomat siksi, ettei niissä ole kahvia, mutta mokattomia (lue: ilman mokia) niistä ei tullut - yllättäen, kun minä olin asialla.

Pohjan teko meni ihan hyvin siihen asti, kunnes se meni uuniin. Siis ohjeessa lukee 15min uunissa, niin miten ihmeessä mä olen onnistunut lukemaan sen että 30min???? Torttunen oli siis puoli tuntia uunissa, no, tulipahan ainakin kypsää. Ei sentäs palanut, vaikka en olisi siitäkään ollut kovin yllättynyt. Okei, se oli ehkä tavallista ruskeampi ja kamalan paksu, mutta ehkä se ei haittaa.... kai.

Kuorrute sen sijaan ei mennyt Strömsötä päinkään. Minulla oli ohje, jossa kaikkia aineksia, paitsi pölysokeria, oli liian vähän. Siis puolet liian vähän. Tai pölysokeria puolet liikaa, miten vaan. Mistäs minä olisin tiennyt, että kun ohjeessa lukee 1pkt pölysokeria, että niitä on eri kokoisia, varsinkaan kun ei meidän tuppukylän ääsmarketissa myydä kuin puolen kilon paketteja. Iloisesti siis hölväsin koko puoli kiloa sinne niin ja ihmettelin että melko rakeista settiä pukkaa... Eikä asiaa helpottanut myöskään se, että mittasin kaakaot ruokalusikalla, johon ei mahdu kuin lirun verran nestemäistä tavaraa, sen sijaan että olisin käyttänyt reunallista leivontamittaa. Noo, ensi kerralla ehkä muistan tämän. Siispä lisää kaakaota, lusikallinen, toinen ja ääh, laitetaan ne loputkin... hups, taisi mennä liikaa. Aavistuksen turhan juoksevaa siitä tuli, mutta ei se varmaan makuun vaikuta. Oli vaan himppasen hankaluuksia levittää sitä, kun se kuorrute juoksenteli ihan omiin nimiinsä sen ylipaksun ja keskeltä pullean pohjan päältä villisti kohti reunoja ja leivinpaperista ohi. Lääpällä sitä yritin sitten vähän ohjailla myös kulmiin päin ja äkkiä strösselit päälle ja jääkaappiin hyhmettymään.

Jännityksellä odotan, miltä tämä tuotos maistuu. Otin sen äskettäin hetkeksi pois jääkaapista ja vaihdoin matalareunaiselle pellille samalla napaten kuvan. Leivinpaperin reunoilla näkyy ohijuosseet kuorrutteet.

Notes to myself: 1) lue ne ohjeet 2) tarkasta, onko paketteja erikokoisia jos ohjeessa lukee "1pkt" ja 3) kysy viisaammilta neuvoa ennenkuin alat soheltaa mitään itse.

Jälkimainingit: hyvää on, pohja vähän pääsi kuivahtamaan (mistähän ihmeestä johtuu? Ei ainakaan siitä että oli tupla-ajan uunissa, ei voi johtua siitä) ja koirakin tykkäsi sekä pummi lisää (ei saanut).

Toinen ajokerta ja uusia vaatteita

Stikke kun viime ajokokeilulla hieman jännitti kärryjä vuosien takaisten huonojen kokemusten takia, niin päätettiin tehdä homma mahdollisimman kivaksi hevosen kannalta, eli turvan eteen kupillinen namipaloja (leipää) samalla kun kärryt asennettiin perään. No, hyvin meni, eihän se edes huomannut koko kärryjen laittoa. Taikaleipää, saa unohtamaan kaiken muun. :)

Itse ajaminen meni myöskin hyvin. Pari kertaa Stigu rikkoi ravin laukalle kun kärryt kolisivat perässä tai sitten sillä oli vain menohaluja, mene ja tiedä, mutta kuitenkin ihan rauhallisesti, ei mitään paniikinomaista hörheltämistä ollut. Myöskin raviin lähdöt oli rauhallisia alusta asti, kertaakaan ei tarvinnut ottaa uusiksi. Hieno mies.

Reissun jälkeen sovittelin Stikelle uusia vaatteita, jotka Horzelta tilattiin. Ensimmäisenä sovitettiin äärimiehekästä fleeceloimea. Koska Stikke on riittävän äijä pitämään myös vähän antimiehekkäitä varusteita, niin se sai sitten vaaleanpunaisen loimen itselleen. Loimi istuu kuin nenä päähän, 155cm kokoinen.

Lisäksi Sanni ehdottoman välttämättä halusi sille hankkia suorastaan futuristiset avaruusajan suojat, ja koska stikkujalkainen lämppärimme ansaitsee vain parasta laatua, sai se huimasta alennuksesta (-50% jopa) johtuen uudet jännesuojat. Kentucky Armadillo Aero Cadencet, jotka mainostekstin mukaan suunnilleen korjaavat katkenneet jänteet ja pienet haavaumatkin :P No, jos nuo eivät suojaa, niin ei sitten mitkään. Miksi sitten hankittiin ylipäätään suojat? Koska pinteleiden kääriminen on perseestä, ja me olemme laiskapaskoja, eipä siihen muuta syytä tarvittu. Ainiin, ja se alennus tietty. Ihan vahingossa näytti jopa siltä, että suojakin sopi kerrasta koipeen, eipä siis tarvitse lähetellä mitään takaisin, vau. Tosin tallinpitäjä ehkä aikoi pihistää supersuojat tammansa hyväksi, eli mikäli ne ovat eräänä päivänä kadonneet, tietää mistä etsiä :)

Ajolenkin jälkeen kävin vielä sen mainitun tammahevosen ratsastamassa. Virtaa oli kuin pienessä pitäjässä, se olisi halunnut vain laukkailla (siis normaalien alkutammailujen "ääää-ä, en liiku, et voi pakottaa" jälkeen). Koska tamma halusi, niin laukattiin sitten. Ja ei, meillä yleensä ei hevonen päätä mitä tehdään ja minne mennään, mutta voihan niiltäkin kysyä kantaa asiaan. Jos toinen haluaa päästellä, niin päästellään sitten. Tyytyväisenä tamma pörisikin pitkän laukkailupätkän jäljiltä.